Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?

Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 

Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.

Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.