"Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan"

Viime viikon sunnuntain jumalanpalveluksen teema oli kirkkokalenterin koruttomin, tuomio.
Kristinusko, kaikesta lähimmäisenrakkaudestaan ja armostaan huolimatta, rakentuu pitkälti tälle käsitteelle, mikä on keskeinen osa muitakin seemiläisiä uskontoja zarathustralaisuudesta islamiin. Tämä tuomion ajatus oli jo vuosituhansia sitten läsnä samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa muinaisegyptiläisessä uskonnossa, missä vainajan sydän punnittiin 42:n jumalan edessä, johtaen joko ikuiseen elämään Iarun kentillä tai oman minän tyhjiin raukeamiseen hirviö Ammutin kidassa.
Tältä ikivanhalta kulttuuripohjalta ja keskeisen asemansa kristinuskon oppirakennelmassa ansiosta eskatologista ajatusta lopun ajoista ei liene hyvä kirkkovuodestakaan unohtaa, mutta Helsingin Sanomien asiasta julkaisema artikkeli "On hyvin yksiselitteistä, että kerran me seisomme tuomiolla" herätti silti ajatuksia.
Artikkelissa käydään läpi Helsingin Malmin seurakunnan kappalaisen Jukka Holopaisen näkemyksiä tuomiopäivästä, minkä hän itse kokee hyvin konkreettisena, kirjaimellisena tapahtumana, joka meitä tulevaisuudessa odottaa. Holopainen kuitenkin myöntää, että "vähän kyllä kiistellään siitä, onko Jeesuksen kuvaus tapahtumasta vertauskuvaa vai totta: kootaanko ihmiset todella yhteen ja jaetaanko heidät valtaistuimen edessä ihan konkreettisesti vuohiin ja lampaisiin".
Eniten artikkelissa nosti kuitenkin niskavilloja pystyyn sen loppuosa:

"Yhä useampi suomalainen uskoo kyselytytkimusten mukaan viimeisiinkin tapahtumiin omalla tavallaan.

Holopaisen mielestä kirkko on vieraantunut kansasta eikä opetus mene perille, eikä kirkko tavoita suurta enemmistöä.

Rippikoulussa asioita kyllä käsitellään, mutta se on vain pieni raapaisu, ja me menetämme tietyllä tavalla ihmiset, Holopainen arvioi. Seurauksena on, että yhä useampi kertoo uskovansa omalla tavallaan."

Kirkon kontaktin menettäminen ihmisiin ja yleinen sekularisaatio on valitettavaa todellisuutta Suomen henkisen kartan ollessa sillä retuperällä kuin se on. Artikkeli antaa kuitenkin kuvan Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsityksistä jälleen kerran tuona vaarallisena Ainoana Totuutena, minkä valossa ihmisten omat käsitykset lopunaikojen tapahtumista olisivat jotenkin paha asia, mikä johtaa näiden ihmisten "menettämiseen". Eikö kapeakatseisuus ole kuitenkin tämän maailman synneistä pahin, joka kiilaa jopa oikeasta opista poikkeamisen edelle?

Itse näkisin Viimeisen tuomion transsendentaalin todellisuuden osana enemmänkin kuin konkreettisena historiallisena tapahtumana, jonka aika ja paikka universumissa olisi mahdollista tarkkaan määrittää. Vaikea se olisikin kaikki maailmanhistorian aikakausina eläneet ihmisparat kasata samaan paikkaan, väkeähän olisi enemmän kuin Bruce Springsteenin keikalla konsanaan. Tähän asiaan voisi kuitenkin suhtautua samalla nuivalla kungfutselaisella realismilla kuin mihin tahansa muuhunkin tuonpuoleiseen asiaan: tämänpuoleisessa elämässä on jo aivan tarpeeksi päänvaivaa, joten miksi turhaan pureutua transsendenttiin, josta emme kuitenkaan voi saada mitään tietää?

Ihmisen kaipuu ikuisten totuuksien äärelle on kuitenkin loputon, ja yhtä kyltymättömältä vaikuttaa länsimainen ikuisen elämän kaipuu. Vaikka lohtua hakisikin jostakin kristillisen ylösnousemusrakennelman kaltaisesta opista tuomiopäivineen, on muistettava jälleen lähdekritiikki. Raamattu mainitsee tuomion 188 jakeessa ja tuomiopäivän peräti viidessä. Kuitenkin tuomiopäivälle faktuaalisena tapahtumana on perusteita yhtä paljon kuin valtaosalle muistakaan kristinuskon keskeisistä opeista, jotka ovat pitkälti ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kirkkoisien ja kirkolliskokousten aikaansaannoksia. Väkisinkin törmäämme kuitenkin seinään etsiessämme uskontojen totuuksia järjellämme, ne jäävät uskon asiaksi. Mieluummin uskon kuitenkin hyvyyteen ja tyydyn elämän pieniin riemuihin kuin synkennän mieleni vahtiessani jokaisella askeleellani, etten vain saata itseäni kadotukseen. Ja jos herra Jumala (tai rouva Jumalatar) todella rakastaa maailmaa niin paljon, että antaa ainokaisen poikansakin sen eteen, mihin tarvitaan tuomioita? Ihminen on tuomittu ja siunattu epätäydellisuudellä alusta asti, eikä tämä laji lajien joukossa kaipaa mitään erikoisräätälöityä jaottelua vuohiin ja lampaisiin. Ei ihmisolento tiedä mikä tälle itselleen on parhaaksi, joten jos jokin jumalallinen voima haluaa tämän armahtaa, ei siihen varmaankaan tarvita mitään jumalaista verenvuodatusta ja vuosituhanten uskonsotia.

Järjellämme emme voi ymmärtää maailmankaikkeuden mysteereitä, kun emme voi luottaa edes siihen, mitä arkielämässämme koemme. Mistäs sen tietää, milloin meille käy kuten elokuvan Truman Show päähenkilölle, joka tajuaa eläneensä koko elämänsä tosi-tv:n keskiössä täysin luodussa ympäristössä? Elämässä on sudenkuoppansa, mutta siitä ei selviä kuin elämällä. Ja ehkäpä suuremmaksi vaaraksi ihmisille on sokeasti uskoa vaikkapa oppiin tuomiopäivästä ainoana pätevänä totuutena kuin säilyttää avoin mieli ja kyky ihmetellä, olkoon joku yksittäinen kirkonmies mitä mieltä tahansa.

Valkoista teetä ja ilmastointiteippiä

Istun oriveteläisessä ravintolassa uskonnonkirja auki edessäni ja kädessäni kupillinen valkoista teetä. Päivän tapahtumat pyörivät lakkaamatta päässäni.
Kaoottinen sotarintama, jossa miehet haarniskoissa taistelevat minkä ehtivät.
Uudet ihmiset ja talvinen maa,
oikean kilpi-miekka-tyylin opettelu samurai Miyamoto Musashin opetukset oikeasta strategian tiestä pauhaten mielessä.

Olin aamulla tullut Orivedelle ottamaan osaa bofferointitreenileirille, jolta odotin - niin, en oikeastaan osaa sanoa mitä. Kenties hyvää yhteishenkeä ja adrenaliinipurkausta, tai miekkailutaitojen kehittämistä ja uusien taktiikoiden opiskelua? Joka tapauksessa löysin moninkertaisesti sen mitä lähdin hakemaan.

Hörppiessäni teetäni paikallisessa baarissa ajatukseni harhailivat muinaissuomalaisesta uskosta ja kirkkohistoriasta lukuisiin saamiini iskuihin hopeisella ilmastointiteipillä päällystetyistä pehmustetuista aseista ja monen tunnin hikoiluun topattu gambeson-kangaspanssari ja kypärä suojanani. Mutta mitä muuta minulle jäi käteen kuin hikiset varusteet ja rasittuneet lihakset - nenäverenvuotoa unohtamatta?

Kumosin vielä loput teeni, nousin ja kasasin tavarani. Asetin kirjan laukkuuni ja tartuin miekkaani ja kilpeeni. Eräs paikallinen maistissa ollut henkilö oli aiemmin yrittänyt viritellä keskustelua, mutta olin lähinnä yrittänyt jättää hänet vähälle huomiolle. Nyt herätin kuitenkin erään paikallisen naisen huomion, joka alkoi kysellä varusteistani. Hän oli innostunut ja kiinnostunut, osasi liittää ne liveroolipelaamiseen ja kummasteli, että sellaista on liikkeellä Orivedelläkin. Olin positiivisen yllättynyt hyvästä vastaanotosta, sillä mikäli tästä harrastuksesta jotakin julkisesti tiedetään, sitä oudoksutaan ja pidetään jotenkin omituisen väen touhuna tai saatanan uusimpana ilmenemismuotona maailmassa. Viimeiseksi bofferointi nyt halutaan nähdä urheilulajina, voiko toisia pehmeällä muoviaseella lyövä ihminen olla ihan täysissä hengen voimissa?

Junassa sitten sainkin kuulla jo perinteisempää ah-niin-hauskaa kommentointia siitä, miten olen hyvin varustautunut matkustamaan. Mutta toisaalta, mistäs sitä tietää milloin on kiitollinen että sattui kantamaan mukanaan haarniskointia? Miksi vanhat taistelutaidot olisivat menettäneet merkityksensä modernissa maailmassa, jossa sodankäynti on siirtynyt rehellisestä mies-miestä vastaan kamppailusta ideologioiden ja supervaltojen intressien yhteentörmäykseksi?
Ja kenties kuitenkin on parempi antaa nykysukupolven purkaa agressionsa perinteisessä rivitaistossa taistelemalla vastustajia vastaan perinteisin asein - olkoonkin sitten että muovisin -kuin kenties antaa tämän piilevän turhautumisen purkautua muulla tavoin.

Otti vanha Väinämöinen Otti soitun sormillah, Kantelen käsivarsillah

Olin eilen kuuntelemassa viulisti Tuomas Rounakarin Shamaaniviulu-esitystä. Enkä vain kuuntelemassa, sillä esitys vetosi voimakkaasti kaikkiin aisteihin.
Rounakari esitti yksin vanhoja shamaanilauluja ja -kappaleita niin Siperian tshutshkeilta ja nenetseiltä kuin Karjalan kunnailta ja Unkaristakin, soittimenaan vain viulu, jalkineissa olevat kulkuset ja oma ääni. Niskakarvat nousivat pystyyn viulistin luodessa ihmeellisiä äänimaisemia kuljettaen kuulijan tuhansien kilometrien päähän ja aikaan, jossa ajalla ei ole väliä.
Mistä tuo kilinä kuuluu? Koiravaljakko lähestyy!
Valastanssin aikana valaat lipuvat majesteettisina ohitse, laulavat. Viulu vain soi.
Hyttyslaulu saa vilkuilemaan epäluuloisena ympärilleen: missä inisijät ovat?
Pimeässä huoneessa kynttilöiden keskellä soittaneen miehen esityksessä oli jotakin maagista. Lopulta tuntui, kuin vanhat laulut olisivat johdattaneet kuulijan lähemmäs itseään, rehellistä itsensä kasvoista kasvoihin kohtaamisen mysteeriä. Mitä tähän voi vielä sanoa? Kokemus oli järisyttävä ja ylitti kirkkaasti sen, mitä tavallisesti musiikkiesitykseltä saamme. Kaikeksi onneksi vanhat tietäjät ovat vielä jollakin tapaa keskellämme.


Otti vanha Väinämöinen
Otti soitun sormillah,
Kantelen käsivarsillah,
Soitti päivän, soitti toisen,
Soitti peänä kolmantena:
Jop' on soitanta somašti,
Karkoanta kaunehešti.
- Vuokinsalmelta

Näitä kappaleita voi kuunnella myös artistin myspace-sivuilta http://www.myspace.com/shamanviolin

Om Mani Padme Hum

Kävin Tiibetissä.
Tai oikeastaan Tiibetistä kertovassa laadukkaassa näyttelyssä Tampereen Vapriikissa. Tiibetiä kutsutaan "Maailman katoksi" ja sen asukkaista sanotaan, että heidän syvä uskonnollisuutensa johtuu heidän asuinpaikastaan lähellä taivasta. Vaikka Kiinan miehitys ja etenkin kulttuurivallankumous ovat rankalla kädellä silponeet tiibetiläistä kulttuuria ja uskontoa, näyttävät tiibetiläiset yhä olevan tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä ole aikeissa luopua omaleimaisen shamanistisesta buddhalaisuudestaan. Ei vaikka uskonnollinen johtaja Dalai Lama on maanpaossa ja vaikka uskonto on valitettavan kytkeytynyt politiikan välineeksi Kiinan ja Tiibetin välillä.

Näyttelyn jälkeen tuli pohtineeksi sitä luontevaa tapaa, jolla maailman korkeimman alueen arojen asukkaat yhdistävät uskonnon ja arkielämän. Oikeastaan mistään yhdistämistä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa näiden kahden asian ollessa erottamattomia toisistaan. Mutta mitä opittavaa meillä länsimaissa on tästä asenteesta? Ovatko meidän suvaitsemattomat uskontomme, fanaattinen tiede-usko mukaan lukien, parempia kuin varhaisen shamanismin Bönin rinnalleen hyväksyvä tiibetiläinen buddhalaisuus? Vaikka kotoinen evankelisluterilainen kristinuskommekin on rauhan ja rakkauden uskonto, miksi olen kuullut sen jäsenten saarnaavan kadotusta kirkkoon kuulumattomille?

Tietääkseni elämme 2000-lukua, jolloin kirkonkaan korkein tehtävä ei tulisi olla jaotella ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Toki kirkon asenteet ovat muuttuneet sitten keskiajan ja kirkko todella toteuttaa laupeuttaan käytännössäkin, mutta eikö jaottelu "meihin pelastuviin" ja "teihin kadotettuihin" ole syvässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kanssa? Kenties Jumala onkin elitisti, joka rakastaa kaikkia mutta toisia vähän enemmän. Onko vapaa tahto rakkautta vai ilkeämielisyyttä ihmistä kohtaan?

Kun kuulen kristityiksi itseään kutsuvien ahdasmielisiä, fundamentalistisia mielipiteitä, kun luen jehovantodistajien Vartiotorni-lehteä, josta en raaskinut kieltäytyä, kun luen kreationistien paasausta ja ateistien uskontosyyttelyä ja kuulen väittelyssä "oikeassaolevan" uskonveljen perustelun "sinä et vain ymmärrä", olen hämmentynyt. Jotenkin on vain niin paljon helpompaa antautua ikiaikaisen mantran rytmiin ja antaa kaiken olla.
Jos kaikki kerran ovat oikeassa eikä kukaan muu, niin mikä näistä kaikista totuuksista meidän on hyväksyttävä?