Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?

Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 

Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.

Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.

Pyhimykset

Katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhimyksissä on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. Luterilaisesta tai kaikin puolin maallistuneesta perinteestä katsoen on helppo nauraa keskiaikaisille kummallisuuksille joita pyhimyskultteihin on liittynyt, mutta pyhimykset ovat mielenkiintoisia myös nykyisinä elävän uskon kohteina.

Lähestulkoon kaikilla asioilla tuntuu olevan oma jollei useampiakin suojeluspyhimyksiä. Joskus asioiden taustalla on selkeä logiikka, joskus ei. Eikö ole aivan järkeenkäyvää, että elävältä pariloidusta Pyhästä Laurentiuksesta tuli kokkien suojelija? Tai että elävältä nyljetyksi tullut Pyhä Bartholomeus Apostoli on nahkureiden suojeluspyhimys? Melko groteskisti hänet yleensä kuvataan nyljettynä oma nahkansa kietaistuna ympärille. Melko kaukaa haetulta tuntuu kuitenkin, että Bartholomeus on myös neurologisten tautien suojeluspyhimys - kenties siksi että hänen nimessään on ajettu pois pahoja henkiä, ja nämähän juuri mm. MS-tautia aiheuttavat.

Pyhä Bartholomeus nahkoineen. 1500-luvulta.

Tietysti on hienoa että pyhimykset, Jumalaa lähellä olevat esirukoilijat ja esikuvat, ovat päivittäneet tehtäviään nykyaikaan. Historiallisuudeltaan hieman kyseenalainen jättiläinen Pyhä Kristoforos (kreik. Kristuksenkantaja) on nykyään esimerkiksi rekkakuskien ja motoristien suojeluspyhimys. Legendan mukaan hän kerran kantoi Kristuslapsen joen yli ja kantoi samalla hetken koko maailman syntejä.

Joskus keskiajan pettämätön logiikka hämmästyttää. Pyhä Nikolaos, Joulupukin esikuva, on paitsi lasten, myös merimiesten ja prostituoitujen suojeluspyhimys. Mikä näitä ihmisryhmiä yhdistää? Tarinan mukaan Nikolaos aikoinaan laannutti myrskyn, mikä selittää merimiehet. Legendan mukaan hän myös heitti pussin kultaa erään perheen savupiipusta jotteivät perheen tyttäret olisi joutuneet prostituoiduiksi. Siis pelastamalla naisia prostituutiolta hänestä tuli prostituoitujen pyhimys? Mitäköhän herra Nikolaos mahtaisi olla mieltä jos tietäisi.

Jos nykyuskovalta traditiosta riippumatta kysyy, hän varmasti vastaa asiantuntevasti ettei pyhimyksiä palvota, vaan heitä kunnioitetaan. He olivat ihmisiä, mutta ovat eläneet Jumalan tahtoa toteuttavan elämän ja ovat siksi keskivertotallaajaa lähempänä Jumalaa, jota on siis helpompi heidän kauttaan lähestyä. Rohkenen kuitenkin epäillä, mahtoiko ajatus olla niin selvänä keskiajan usein lukutaidottomille uskovaisille, joille pyhimykset taisivat olla eräänlaisia puolijumalia, tai aiempien pakanajumalten korvikkeita. Esimerkiksi Norjassa palvottu kanonisoimaton pyhimys Pyhä Thor kalskahtaa epäilyttävästi eräältä viikinkijumaluudelta...

Kansa myös kehitti pyhimyksistä omia tulkintoja: esimerkiksi Pyhästä Apostoli Andreaasta kehittyi Suomessa metsästäjien suojelupyhimys. Syynä saattoi olla, että hän veljensä Pietarin tapaan oli kalastaja, mutta todennäköisempi selitys on, että suomalaiset eivät ihan täysin ymmärtäneet pyhimyksen symbolia, vinoristiä, jota tämä pitelee käsissään. Roomalaisen teloitusvälineen sijaan se toi heille mieleen pienriistan pyynnissä käytetyn vipuansan, ja niin Andreasta alettiinkin Suomessa kutsua Vipu-Antiksi, Antero Vipuseksi.

Apostoli Andreas ja vinoristi, vieressään Pyhä Bartholomeus. Turun tuomiokirkko. Kuva: Ilari Aalto

Χριστός Ανέστη!

Kristus nousi kuolleista!
Pääsiäisyön ortodoksijumalanpalvelus on mielenkiintoinen kerrostuma vuosituhantisia perinteitä, kreikkalaista ja slaavilaista, bysanttilaista ja vielä vanhempia traditioita - välähdyksiä hellenistisestä maailmasta.

Kirkon kiertäminen tuohus väristen kädessään palaen on kuin yksilöllisyys menettäisi merkityksensä. Samoin karisevat analyyttisyys ja ennakkoluuloisuus liturgian verkkaisesti kulkiessa eteenpäin osien toistuessa, kerran, toisen... Ei ole vaikea antaa olla ja yhtyä ylösnousemusta ylistävään kuoroon ja olla hyväksytty - tai oikeastaan unohtaa koko oleminen ja hyväksynnän etsiminen. Siinä vaiheessa ei ole merkitystä sillä ovatko uskon kohteet totta, vaan päällimmäiseksi nousee puhdas, kohteeton usko, joka ei tarvitse todisteita tai todisteluita kenellekään.

Kristinuskon eittämättä vetävä tarina ei kuitenkaan syntymaailmassaan ollut millään tapaa uusi tai edes omaperäinen. Kristinuskon pyristellessä ensiaskeliaan oltiin Egyptissä ja vuosituhannet palvottu kuoleman voittanutta Osirista, jonka ympäri Egyptiä levitetyt ruumiinkappaleet tämän vaimo Isis keräsi kokoon ja sai tämän herätettyä henkiin. Onko tässä aineksia Lemminkäis-myyttiinkin?

Osiriksen ylösnousemus oli myös vuodenkiirtoon liittyvä tapahtuma: joka vuosi Niilin tulva laski ja Osiris "kuoli" – viljansiemenet kylvettiin. Tätä seurasi ylösnousemus ja kasvukausi, jonka Osiris soi manalan herrana ja jota juhlittiin nauttimalla eräänlaista ehtoollista – leipää Osiriksen ruumiina ja olutta tämän verenä. Osiriksen ajateltiin luonnon henkiinheräämisen lisäksi myös ylösnousemuksellaan suoneen ihmisille elämän kuoleman jälkeen, ei siis mikään vieras idea läntisessä kristillisessä kulttuurissa varttuneelle.

Muitakin yhtymäkohtia kristinuskoon on, kuten Isiksen neitseenä raskaaksi tuleminen ja valtaannousseelta Osiriksen veljeltä Setehiltä pakeneminen kaislikkoon, missä Horus-jumala saa syntynsä. Horus voittaa Setehin ja palauttaa maailmanjärjestyksen. Edelleen Egyptin koptilaisissa kirkoissa saattaa nähdä ikoneita joissa Kristus seivästää Saatanaa esittävän lohikäärmeen - kuva-aihe on tismalleen sama kuin muinaisegyptiläisten temppeleiden aihe jossa Horus seipäällä voittaa Setehiä edustavan virtahevon.

Osiriksen ohella messiaanisten hahmojen lista on pitkä: Kreikassa Orfeuksen kultin surmattu ja ylösnoussut ylijumala Zeun poika Dionysos Zagreus, Adonis, Mesopotamiassa Dumuz/Tammuz... Myös Mithran kultti on ollut lähellä kristinuskoa: sen keskeinen hahmo, joulupäivänä syntynyt Mithra, mahdollisti iankaikkisen elämän surmaamalla pyhän härän, asetti ehtoollisen ja nousi ylös taivaisiin. Kirkkoisä Tertullianus kuvasi mithralaista ehtoollista "paholaismaiseksi jäljitelmäksi eukaristiasta". Uskon ydin oli ihmeessä, jossa Mithra surmasi pyhän härän synnyttäen elämän uudestaan: Mithra ja auringonjumala Sol kuvattiin usein syömässä härän lihaa ja juomassa tämän verta, minkä jäljittelemisen leivällä ja viinillä uskottiin tuovan iankaikkisen elämän tavallisen uskovankin saavutettaviin. Alkukirkossa Mithraa pidettiin Antikristuksena, joka oli tullut maailmaan edeltä horjuttamaan uskoa tulevaan oikeaan Kristukseen. Tuhoamisvimmassaan varhaiskristityt valitettavasti samalla tekivät nykytutkijalle harvinaisen vaikeaksi luotettavan tiedon keräämisen mithralaisuudesta.

Yksi asia kristinuskossa kuitenkin poikkeaa muista helleenisistä, mesopotamialaisista ja egyptiläisistä ylösnousemuskulteista: Jeesus Nasaretilainen on ollut todellinen historian henkilö. Mutta ajatus ylösnousemuksesta ei ollut vieras juutalaisillekaan: 2000 vuoden takaisen Gabrielin ilmestyssteelan tekstissä arkkienkeli julistaa ilmeisesti vuonna 4 eaa. roomalaisten surmaamalle juutalaiselle kapinajohtajalle Simonille tämän nousevan kuolleista kolmen päivän kuluttua. Kristinusko oli syntyessään ajan hermolla.

Kristinusko ei siis suinkaan syntynyt tyhjästä minään uutena ideana, vaan kuten muillakin Kirjan uskonnoilla, on sillä takanaan pitkä helleeninen kulttuuritausta, ikivanhasta juutalaisesta traditiosta puhumattakaan. Rikas tausta ei kuitenkaan taida lainkaan vähentää sen painoarvoa, päinvastoin. Omasta mielestäni on hienoa ainakin jollakin tasolla olla osa vuosituhantista kulttuurijatkumoa, jossa uskovaisten elämä jatkuu näiden kuolemankin jälkeen – ainakin osana kulttuurievoluutiota sinä jälkenä, jonka he perinteen välittäjinä ja uudistajina ovat siihen jättäneet.

En ole ortodoksi, mutta yhtä kaikki tuohus tuoksuu silti ylösnousemukselta.

"Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan"

Viime viikon sunnuntain jumalanpalveluksen teema oli kirkkokalenterin koruttomin, tuomio.
Kristinusko, kaikesta lähimmäisenrakkaudestaan ja armostaan huolimatta, rakentuu pitkälti tälle käsitteelle, mikä on keskeinen osa muitakin seemiläisiä uskontoja zarathustralaisuudesta islamiin. Tämä tuomion ajatus oli jo vuosituhansia sitten läsnä samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa muinaisegyptiläisessä uskonnossa, missä vainajan sydän punnittiin 42:n jumalan edessä, johtaen joko ikuiseen elämään Iarun kentillä tai oman minän tyhjiin raukeamiseen hirviö Ammutin kidassa.
Tältä ikivanhalta kulttuuripohjalta ja keskeisen asemansa kristinuskon oppirakennelmassa ansiosta eskatologista ajatusta lopun ajoista ei liene hyvä kirkkovuodestakaan unohtaa, mutta Helsingin Sanomien asiasta julkaisema artikkeli "On hyvin yksiselitteistä, että kerran me seisomme tuomiolla" herätti silti ajatuksia.
Artikkelissa käydään läpi Helsingin Malmin seurakunnan kappalaisen Jukka Holopaisen näkemyksiä tuomiopäivästä, minkä hän itse kokee hyvin konkreettisena, kirjaimellisena tapahtumana, joka meitä tulevaisuudessa odottaa. Holopainen kuitenkin myöntää, että "vähän kyllä kiistellään siitä, onko Jeesuksen kuvaus tapahtumasta vertauskuvaa vai totta: kootaanko ihmiset todella yhteen ja jaetaanko heidät valtaistuimen edessä ihan konkreettisesti vuohiin ja lampaisiin".
Eniten artikkelissa nosti kuitenkin niskavilloja pystyyn sen loppuosa:

"Yhä useampi suomalainen uskoo kyselytytkimusten mukaan viimeisiinkin tapahtumiin omalla tavallaan.

Holopaisen mielestä kirkko on vieraantunut kansasta eikä opetus mene perille, eikä kirkko tavoita suurta enemmistöä.

Rippikoulussa asioita kyllä käsitellään, mutta se on vain pieni raapaisu, ja me menetämme tietyllä tavalla ihmiset, Holopainen arvioi. Seurauksena on, että yhä useampi kertoo uskovansa omalla tavallaan."

Kirkon kontaktin menettäminen ihmisiin ja yleinen sekularisaatio on valitettavaa todellisuutta Suomen henkisen kartan ollessa sillä retuperällä kuin se on. Artikkeli antaa kuitenkin kuvan Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsityksistä jälleen kerran tuona vaarallisena Ainoana Totuutena, minkä valossa ihmisten omat käsitykset lopunaikojen tapahtumista olisivat jotenkin paha asia, mikä johtaa näiden ihmisten "menettämiseen". Eikö kapeakatseisuus ole kuitenkin tämän maailman synneistä pahin, joka kiilaa jopa oikeasta opista poikkeamisen edelle?

Itse näkisin Viimeisen tuomion transsendentaalin todellisuuden osana enemmänkin kuin konkreettisena historiallisena tapahtumana, jonka aika ja paikka universumissa olisi mahdollista tarkkaan määrittää. Vaikea se olisikin kaikki maailmanhistorian aikakausina eläneet ihmisparat kasata samaan paikkaan, väkeähän olisi enemmän kuin Bruce Springsteenin keikalla konsanaan. Tähän asiaan voisi kuitenkin suhtautua samalla nuivalla kungfutselaisella realismilla kuin mihin tahansa muuhunkin tuonpuoleiseen asiaan: tämänpuoleisessa elämässä on jo aivan tarpeeksi päänvaivaa, joten miksi turhaan pureutua transsendenttiin, josta emme kuitenkaan voi saada mitään tietää?

Ihmisen kaipuu ikuisten totuuksien äärelle on kuitenkin loputon, ja yhtä kyltymättömältä vaikuttaa länsimainen ikuisen elämän kaipuu. Vaikka lohtua hakisikin jostakin kristillisen ylösnousemusrakennelman kaltaisesta opista tuomiopäivineen, on muistettava jälleen lähdekritiikki. Raamattu mainitsee tuomion 188 jakeessa ja tuomiopäivän peräti viidessä. Kuitenkin tuomiopäivälle faktuaalisena tapahtumana on perusteita yhtä paljon kuin valtaosalle muistakaan kristinuskon keskeisistä opeista, jotka ovat pitkälti ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kirkkoisien ja kirkolliskokousten aikaansaannoksia. Väkisinkin törmäämme kuitenkin seinään etsiessämme uskontojen totuuksia järjellämme, ne jäävät uskon asiaksi. Mieluummin uskon kuitenkin hyvyyteen ja tyydyn elämän pieniin riemuihin kuin synkennän mieleni vahtiessani jokaisella askeleellani, etten vain saata itseäni kadotukseen. Ja jos herra Jumala (tai rouva Jumalatar) todella rakastaa maailmaa niin paljon, että antaa ainokaisen poikansakin sen eteen, mihin tarvitaan tuomioita? Ihminen on tuomittu ja siunattu epätäydellisuudellä alusta asti, eikä tämä laji lajien joukossa kaipaa mitään erikoisräätälöityä jaottelua vuohiin ja lampaisiin. Ei ihmisolento tiedä mikä tälle itselleen on parhaaksi, joten jos jokin jumalallinen voima haluaa tämän armahtaa, ei siihen varmaankaan tarvita mitään jumalaista verenvuodatusta ja vuosituhanten uskonsotia.

Järjellämme emme voi ymmärtää maailmankaikkeuden mysteereitä, kun emme voi luottaa edes siihen, mitä arkielämässämme koemme. Mistäs sen tietää, milloin meille käy kuten elokuvan Truman Show päähenkilölle, joka tajuaa eläneensä koko elämänsä tosi-tv:n keskiössä täysin luodussa ympäristössä? Elämässä on sudenkuoppansa, mutta siitä ei selviä kuin elämällä. Ja ehkäpä suuremmaksi vaaraksi ihmisille on sokeasti uskoa vaikkapa oppiin tuomiopäivästä ainoana pätevänä totuutena kuin säilyttää avoin mieli ja kyky ihmetellä, olkoon joku yksittäinen kirkonmies mitä mieltä tahansa.