Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?

Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 

Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.

Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.

Pyhimykset

Katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhimyksissä on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. Luterilaisesta tai kaikin puolin maallistuneesta perinteestä katsoen on helppo nauraa keskiaikaisille kummallisuuksille joita pyhimyskultteihin on liittynyt, mutta pyhimykset ovat mielenkiintoisia myös nykyisinä elävän uskon kohteina.

Lähestulkoon kaikilla asioilla tuntuu olevan oma jollei useampiakin suojeluspyhimyksiä. Joskus asioiden taustalla on selkeä logiikka, joskus ei. Eikö ole aivan järkeenkäyvää, että elävältä pariloidusta Pyhästä Laurentiuksesta tuli kokkien suojelija? Tai että elävältä nyljetyksi tullut Pyhä Bartholomeus Apostoli on nahkureiden suojeluspyhimys? Melko groteskisti hänet yleensä kuvataan nyljettynä oma nahkansa kietaistuna ympärille. Melko kaukaa haetulta tuntuu kuitenkin, että Bartholomeus on myös neurologisten tautien suojeluspyhimys - kenties siksi että hänen nimessään on ajettu pois pahoja henkiä, ja nämähän juuri mm. MS-tautia aiheuttavat.

Pyhä Bartholomeus nahkoineen. 1500-luvulta.

Tietysti on hienoa että pyhimykset, Jumalaa lähellä olevat esirukoilijat ja esikuvat, ovat päivittäneet tehtäviään nykyaikaan. Historiallisuudeltaan hieman kyseenalainen jättiläinen Pyhä Kristoforos (kreik. Kristuksenkantaja) on nykyään esimerkiksi rekkakuskien ja motoristien suojeluspyhimys. Legendan mukaan hän kerran kantoi Kristuslapsen joen yli ja kantoi samalla hetken koko maailman syntejä.

Joskus keskiajan pettämätön logiikka hämmästyttää. Pyhä Nikolaos, Joulupukin esikuva, on paitsi lasten, myös merimiesten ja prostituoitujen suojeluspyhimys. Mikä näitä ihmisryhmiä yhdistää? Tarinan mukaan Nikolaos aikoinaan laannutti myrskyn, mikä selittää merimiehet. Legendan mukaan hän myös heitti pussin kultaa erään perheen savupiipusta jotteivät perheen tyttäret olisi joutuneet prostituoiduiksi. Siis pelastamalla naisia prostituutiolta hänestä tuli prostituoitujen pyhimys? Mitäköhän herra Nikolaos mahtaisi olla mieltä jos tietäisi.

Jos nykyuskovalta traditiosta riippumatta kysyy, hän varmasti vastaa asiantuntevasti ettei pyhimyksiä palvota, vaan heitä kunnioitetaan. He olivat ihmisiä, mutta ovat eläneet Jumalan tahtoa toteuttavan elämän ja ovat siksi keskivertotallaajaa lähempänä Jumalaa, jota on siis helpompi heidän kauttaan lähestyä. Rohkenen kuitenkin epäillä, mahtoiko ajatus olla niin selvänä keskiajan usein lukutaidottomille uskovaisille, joille pyhimykset taisivat olla eräänlaisia puolijumalia, tai aiempien pakanajumalten korvikkeita. Esimerkiksi Norjassa palvottu kanonisoimaton pyhimys Pyhä Thor kalskahtaa epäilyttävästi eräältä viikinkijumaluudelta...

Kansa myös kehitti pyhimyksistä omia tulkintoja: esimerkiksi Pyhästä Apostoli Andreaasta kehittyi Suomessa metsästäjien suojelupyhimys. Syynä saattoi olla, että hän veljensä Pietarin tapaan oli kalastaja, mutta todennäköisempi selitys on, että suomalaiset eivät ihan täysin ymmärtäneet pyhimyksen symbolia, vinoristiä, jota tämä pitelee käsissään. Roomalaisen teloitusvälineen sijaan se toi heille mieleen pienriistan pyynnissä käytetyn vipuansan, ja niin Andreasta alettiinkin Suomessa kutsua Vipu-Antiksi, Antero Vipuseksi.

Apostoli Andreas ja vinoristi, vieressään Pyhä Bartholomeus. Turun tuomiokirkko. Kuva: Ilari Aalto

Esi-isät

Ihminen on ihminen vain osana yhteisöä. Selvä. Mutta mitä yhteisöä?
Pienimmillään yhteisö on oma perhe, laajimmillaan koko ihmislaji - eivätkä vain nykyiset, vaan myös menneet ja tulevat sukupolvet. Ei ole mikään ihme että esi-isät on universaalisti monessa kulttuurissa liitettykin osaksi elävien yhteisöä.

Erityisesti "primitiiviset" kulttuurit ovat harrastaneet esi-isien palvontaa, ja moneen kehittyneeseenkin teologiaan on kuulunut vainajille uhraaminen ja näiden pitäminen tyytyväisenä. Esimerkiksi muinainen Egypti ja nyky-Kiina sekä Japani ovat eräitä esimerkkejä pitkälle viedystä esi-isien kunnioituksesta.

Vaikka esi-isien palvonta ja kunnioitus on yleistä, sen muodot ovat olleet hyvin kirjavia. Toisissa kulttuureissa esi-isiin pidetään pientä etäisyyttä, kun toisissa taas nämä otetaan ihan fyysisesti mukaan tekemisiin. Esimerkiksi Madagaskarilla on tapana viedä esi-isien luita ajelulle ja näyttää mitä uutta on saatu aikaan, Sisiliassa taas pidetään katakombeissa hellästi huolta ja käydään muistelemassa esivanhempien muumioitujen jäännösten luona.
Ovatko kaikki vainajat sitten esi-isiä? Usein esi-isä-status ei ole automaattinen asemanmuutos kun on heittänyt lusikan nurkkaan. Esimerkiksi Japanissa vaaditaan erityisten muistojuhlien järjestäminen 1., 3., 7., 13., 17., 23. ja 33. vuosi kuolemasta ennen kuin vainaja liittyy esi-isien joukkoon ja tulee kamiksi, jumalolennoksi. Esi-isäksi tuleminen on shintolaisuudessa viimeinen päämäärä syntymästä alkaneessa ketjussa. Toisin kuin Kiinassa, muistetaan Japanissa esi-isiä kuitenkin vain melko lyhyen ketjun päähän. Kaukaisimmista edeltäjistä muistetaan vain yleensä kansallisesti merkittäviä hahmoja, joilla voi olla hyvinkin voimakas jumalkultti ympärillään.

Sakea, lähdevettä ja riisiä haudalla Japanissa. wikimedia

Maailmalla esivanhempien palvonta on yleistä, mutta entä meillä Suomessa? Monet käyvät pyhäinmiestenpäivänä viemässä kynttilöitä sukulaisten haudoille ja huolehtivat kukkaistutuksista, mutta muuten vainajakulttimme tuntuu aika hiljaiselta. Toisin oli ennen.
Yhä edelleen jotkut sukulaiskansamme Siperiassa pitävät yllä esi-isäkulttia. Kun ihmiset kuolevat, veistetään näistä toisinaan puinen esi-isäpatsas, josta tulee eräänlainen suojelushaltija. Kulttuurista riippuen näitä haltijapatsaita säilytetään joko erityisissä aitoissa, asumuksessa tai uhrilehdoissa. Voimakkaita esi-isiä saatetaan palvoa kauankin, mutta valtaosa vainajista väistämättä hiljalleen unohtuu esivanhempien harmaaseen massaan.
Suomessa on vielä 1800-luvulla liitetty kuolemaan valtavasti riittejä ja uskomuksia, jotka kielivät vuosisatoja tai -tuhansia vanhasta esivanhempien kunnioituksesta. Etenkin Karjalassa ortodoksikalmistot olivat paikkoja, joissa ihmiset kävivät ruokailemassa esi-isien kanssa.

Deniuenkhonsu palvomassa Ra-jumalaa runsaan ruokauhripöydän ääressä. Maagiset kuvat takasivat vainajien tarpeiden täyttyvän, vaikka sukulaiset laiminlöisivät uhraamisen. 900-luku eaa., wikimedia.

Myös mm. muinaisessa Egyptissä, missä vainajakultti oli viety huippuunsa, kuului vainajan kanssa ruokailu perinteisiin. Vainajan haudassa uhrattiin ruokaa säännöllisin väliajoin, ja tiettyinä juhlapäivinä hautaan mentiin aterioimaan itsekin. Ajatus heijastaa uskoa siihen, että vainajilla oli elävien tarpeet, mutta toisaalta myös sitä, että poisnukkuneita pidettiin osana elävien yhteisöä.

Jos esivanhemmille uhraaminen on yhteistä monille kansoille, on yhtäläisyyksiä myös esi-isien kuvaamisessa. Lähestulkoon aina esivanhemmat kuvataan hyvin tyylitellysti, vailla persoonallisia piirteitä. Poikkeuksena tietenkin ovat monessa perinteessä vastikään hiippakuntaa vaihtaneet, joista saattaa nykyään olla valokuvia.
Vasemmalla on nigerialainen 1500-lukua edeltävä esi-isäveistos, jolla on tyylitellyt kasvot, pujoparta ja hyvin tyylitelty penis. Oikealla taas on uudempi maorien esi-isä Hotunuista, runsaskoristeisesta kokoontumistalosta Uudessa Seelannissa.

Usko esi-isien valvovaan yhteisöön on tavallaan aika lohdullinen. Törppöilevien elävien taustalla on loputon ketju samoja virheitä toistaneita esivanhempia, joilla varmasti olisi kollektiivista kokemusta jakaa ja tukea jälkeläisiään. On hyvä myös muistaa se, että elävät ovat aina hyvin marginaalinen vähemmistö kuolleiden rinnalla. Eikö tässä ole jo syytä ottaa esi-isät vakavasti?

Usein ajatellaan laiminlyötyjen esi-isien aiheuttavan onnettomuuksia ja tuovan epäonnea. Ehkä VRkin kulkisi ensi talvena sutjakammin jos puhaltaisimme vähän henkeä muinaiseen esi-isäkulttiin ja veisimme Amalia-tädin haudalle ensi kerralla kukkien sijaan tämän suosikkisherryä.