Tiedettä tieteen tähden

"Miksi? Minkä takia meidän pitäisi miellyttää joitakuita, jotka eivät kuitenkaan ymmärrä tärkeistä asioista yhtään mitään? Sehän olisi sama kuin meidät opetettaisiin nuolemaan roskaväen perseitä!"

Havahduin kirjallisen viestinnän luennolla naisopiskelijan syyttävään huutoon. Tämän reaktio iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Opiskelijat ympärilläni vaihtoivat katseita ja luennoitsija salin toisessa päässä vaikutti yhtä hämmentyneeltä kuin muutkin.

Puhe oli ollut populaarin tekstin tuottamisesta.

Mieleeni ei ole koskaan pälkähtänyt, etteikö tieteen tulosten tulisi olla "roskaväen" eli tavallisen kansan saatavilla. Eikö tieteen tarkoitus ole kuitenkin palvella koko yhteiskuntaa, ei vain tekijöitään?

Kaikista tutkijoista ei ole kirjoittamaan selkokielellä, se on tosiasia. Äkkiseltään minulle oli kuitenkin vaikea käsittää, miksi joku haluaisi mahduttaa itsensä stereotypiaan norsunluutornissa istuvasta faustilaisesta tiedemiehestä, joka panttaa tutkimuksensa kateellisena itsellään. Ei tiede ole sellaista. Sellaisia ovat yksinäiset velhot jotka eivät halua paljastaa viistastenkiven kaavaansa.
Emme me myöskään elä Platonin valtiossa, jossa filosofit johtavat tietämätöntä kansaa. Mitä kaikesta tulisi jos valta olisi tieteentekijöillä?
En usko että tiedettä voi erottaa muusta yhteiskunnasta. "Tieteellinen yhteisö" on paljolti elävä harha, jolla ei todellisuudessa ole täyttä yhteisymmärrystä... no, mistään.

Jos jotakin luennolla ymmärsin, niin sen, etteivät kaikki ihmiset tässäkään asiassa ole samoilla linjoilla kanssani. Kyllä tiede saa mielestäni olla itseisarvo, mutta mitään salatiedettä siitä ei pidä tehdä.

Sitä paitsi, vaikka tieteen tulokset olisivatkin kansalle vain leipää ja sirkushuveja, on hyvä pitää mielessä yksi asia: tutkimus ei ole ilmaista, ja kansa on se joka pitelee kukkaronnyöreistä.

Marsilaisia - sittenkin?

Tiede-lehden tuorein numero 1/2010 puhaltelee pikku-uutisellaan hehkua 1996 mediakohua herättäneeseen tapaukseen, joten niin teen minäkin. Kysymys ei ole enemmästä tai vähemmästä kuin tähtiintuijottelijoiden ja ufohörhöjen ikuisesta kysymyksestä "olemmeko me yksin?".

1996 riemuittiin maan ulkopuolisen elämän löytymisestä, ehkä. Kohun sai aikaan 13 000 vuotta sitten Antarktikselle pudonnut meteoriitti ALH84001, josta väitettiin löydetyn elämän merkkejä, vain elektronimikroskoopilla nähtäviä mikrofossiileja jotka muistuttivat maan bakteereita. Skeptikot leikkasivat huhulta siivet, mutta alkuperäisen teorian julkistanut tukijaryhmä on palannut uuden aseen kanssa:
maailman tarkimman elektronimikroskoopin.


Skeptikot kuittasivat 1/10 maan bakteereiden kokoisten "fossiilijäänteiden" syntyneen karbonaattikertymistä kivenmurikan syöksyttyä maan ilmakehään. Uuden todistusaineiston valossa ongelmana on, ettei matosissa ole atomiakaan karbonaatteja - ne ovat 100% magnetiittia.
Ja nyt jännään kohtaan: magnetiitti (Fe₃O₄₎ on nimensä mukaisesti erittäin magneettinen mineraali, mutta paitsi tärkeä rautamalmi se on myös eräiden bakteerien tuottama biomineraali. Lyhyelläkin matematiikalla voi laskea 1 + 1 ja päätellä mitä tämä merkitsee potentiaalisten fossiilien suhteen.


Elämää tai ei, puhtaista todennäköisyyksistä puhuttaessa olisi äärettömän epätodennäköistä että vain yhden maailmankaikkeuden loputtomista aurinkokunnista yhdellä planeetalla olisi kehittynyt elämää. Tähän voisi lainata Draken hypoteettista kaavaa, jonka mukaan Linnunradalla yksin olisi 10 000 planeettaa joilla on älyllistä elämää. (Kaikki eivät ole kaavasta yhtä mieltä, esimerkiksi erään varovaisen optimistisen arvion mukaan sivilisaatioita olisi 250.)

Tietysti jos planeettamme todella olisi luomakunnan ainoa jolle elämää on siunaantunut, olisi aikamoinen sääli jos sille kävisi huonosti, eikö?

Tempus fugit

Aika rientää, sanotaan.
Aku Ankka matkustaa aikakoneella ajassa eteen- ja taaksepäin, mutta monille meistä taviksista tunne siitä että aikaa on liian vähän tai että se ei lainkaan etene on turhankin tuttu.

Sen sijaan kun meiltä kysytään, käy meille helposti kuten kirkkoisä Augustinukselle aikanaan: "Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä."

Periaatteessa aika on yksi ihmisen tavoista jaksottaa maailmaansa. Oleelliseksi ajanlasku tuli viimeistään maanviljelykseen siirtymisen yhteydessä, koska oli kriittisen tärkeää tietää milloin oli oikea aika kylvää ja korjata sato.
Alun alkujaan ajanlasku perustuikin luonnollisesti toistuviin ilmiöihin, erityisesti kuun ja auringon liikkeisiin. Taivaalle tiirailu onkin aina kiehtonut ihmisiä, joten senkaltaisten havaintojen että kuun vaiheet kestävät kukin viikon tai että 365 päivän kierron jälkeen aurinko nousee samasta kohdasta eivät varsinaisesti yllätä, mutta ne ovat vaatineet suunnatonta kärsivällisyyttä.

Nykyään tarkimmat aikaa babylonialaisittain kuudenkymmenen sekunnin minuutteina ja kuudenkymmenen minuutin tunteina laskevat kellot eivät kuitenkaan tiiraile aurinkoa vaan perustuvat atomeiden liikkeiseen. Ajanlaskennan perusteet ovat kuitenkin pysyneet samana.

Koska aikaa kyetään näin tarkasti mittaamaan seuraa looginen ajatus että sen täytyy olla olemassa. Mutta sitten seuraa suuri mysteeri: millä tavalla aika, joka ei ilmene kuin viisarien liikkeenä ja aineen jatkuvana muutoksena oikeasti eksistoi?

Tietynlaista aikaa: maailmankaikkeuden kehitys lineaarisesti nähtynä. Kuva WMAPn lehdistöjulkaisu

Klassinen fysiikka näki ajan absoluuttisena, se oli kaikkialla sama. Näin ajateltiin kunnes Albert Einstein suhteellisuusteoriansa myötä päätteli ajan olevan suhteellista kaiken muun mukana. Toisin sanoen mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä hitaammin aika sen kohdalla kulkee.
Tästä voimme päätellä että meidän kannattaa juosta koko elämämme, mutta vielä mielenkiintoisempaa on teorian ajalle antama määrittely:
Aika on kyllä todellisuuden osa, mutta sitä voi havainnoida vain osana neljättä, ajan, ulottuvuutta. Aika on tapahtumien välistä etäisyyttä tällä akselilla ja niiden havainnointi on riippuvaista havainnoitsijan suhteellisesta nopeudesta tapahtumaan nähden. Ja näin yksinkertaista asiaa rannekellomme mittaa!

Mutta eipä unohdeta ajan vastustajia. Monet ovat kautta aikain olleet sitä mieltä että aika vain ilmenee meille, se on ihmisen tapa havainnoida maailmaa. Esimerkiksi kreikkalainen luonnofilosofi Parmenides esitti ajan olevan harhaa yhdessä liikkeen ja muutoksen kanssa. Samoilla linjoilla on buddhalainen filosofia ja mm. valistusajan filosofi Immanuel Kant, jonka mielestä aika on yksi ihmisen oleellisista keinoista havainnoida todellista, noumenaalista maailmaa. Sitä, onko aika todella osa havainnoimaamme todellisuutta emme voi tietää.

Olemme kovin tottuneet lineaariseen aikakäsitykseemme, mutta se ei suinkaan ole ainoa jonka ihmiskunta on kehittänyt. Idässä päin syklinen aika on ollut suositumpaa: ajalle ei ole määritettävissä alkua eikä loppua. Tämä ajattelutapa koskee kaikkea olevaa pienimmistä olioista koko universumiin.
Tämä johtaa helposti tiettyyn uskonnolliseen ajatteluun mutta periaatteessahan aika on uskon asia. Se on maailman suurimpia mysteerejä ja eipä ole ihme että uskonnoilla on siitä sanansa sanottavana. Esimerkiksi juutalaisuudessa aika on perinteisesti ajateltu ennaltamäärättyjen asioiden tapahtumaketjuna. "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla," sanoo Saarnaajakin.

Mutta palataksemme neljänteen aikaulottuvuuteen, on hauska leikitellä ajatuksella siitä, miten tuon ulottuvuuden havaitseva olento näkisi maailman. Miten toimisit, jos havaitsisit kaikki maailman hetket yhtä aikaa? Ei ihme että jotkut sanovat Jumalan asustavan kyseisessä ulottuvuudessa. Samassa mielessä monissa kulttuureissa ajateltu jumalten kuolevaisten ajasta poikkeava aika näyttäisi realisoituvan aika-avaruuden neljännellä akselilla.
Toisaalta, jos kaikki maailman hetket ovat olemassa jossakin aikahorisontilla herää uusia kysymyksiä siitä, mitä tämä tarkoittaa yksilön olemassaolon ja aikamatkustuksen mahdollisuuden kannalta.

Seuraavaksi ehdotan että luette ajanvietteeksi Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian, minkä jälkeen voitte rauhassa rentoutua katsellen kuinka aika kulkee ohitsenne.