Selaan katseellani kuumeisesti tieto-opista kertovaa filosofiankirjaa. Jollakin mystisellä tavalla aivojeni hermokytkökset avaavat järkyttävää vauhtia kirjaimiksi kutsumiamme symboleja avaten nopeaa tahtia kokonaisia sanoja ja lauseita ilman, että minun tarvitsisi nähdä tavatonta vaivaa. Yksittäisten kirjainten muodostama teksti, jota nytkin kirjoitan, on kieltä. Kieli on looginen järjestelmä, jossa äänteet muodostavat ymmärrettäviä symboleja, jotka välittävät informaatiota kieltä ymmärtävältä toiselle. Tavattoman nerokasta, kun sitä tarkemmin ajattelee.
Mutta kieltä analysoidessaan törmää väkisinkin eräisiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin pieniä. Päin vastoin, nämä kysmykset koskettavat koko olemassaolomme ja olemuksemme juuria siinä määrin, että ihmiskunta on pyrkinyt ratkomaan niitä vuosituhansien ajan. Siis, missä määrin kieli kertoo todellisuudesta?
Arkisen ajatuksen keskellä helposti ajattelee korrespondenttisesti kielen vastaavan todellisuutta täydellisesti. Sana "kala" viittaa kalaan, "ahven" ahveneen ja "Ossi-kultakala" lasimaljassaan tyytyväisen kielifilosofiasta tietämättömänä uiskentelevaan kultakalaan nimeltä Ossi.
Mutta onko se todella näin yksinkertaista? Monet filosofit ovat väittäneet, ettei ole. Jos kieli kykenee sisältämään otsikon kaltaisia virheellisiä lauseita, tarkoittaako se, että totuus on yhtä lailla vääristynyt? Entä mihin viittaamme puhuessamme transsendenteista käsitteistä, kuten "sielu", "jumaluus" tai vaikkapa "ikuisuus", saati sitten "ei-mikään"? Tällaisia olioita ei varmasti kukaan tiedemies löydä ainakaan tieteellisen tutkimuksen tarjoamin keinoin, vaikka ne selkeästi ovat jollakin tavalla olemassa ainakin kielen viittauskohteina. Jos todellisuutemme ei kuitenkaan sisällä tällaisia olentoja sen paremmin kuin täydellisiä tasasivuisia kolmioita tai Tylypahkan koulua, joihin kielessä kuitenkin viittamme, herää kysymys, vastaako kielenkäyttömme todella kokemusmaailmaamme.
Mielenkiintoisemmaksi menee, kun otamme esiin esimerkiksi T. Kuhnin tieteenfilosofiasta tutun konstruktivismin käsitteen. Kuhn katsoi tieteellisen tutkimuksen rakentavan tutkimansa maailman. Samalla tavoin voisi ajatella kielen rakentavan oman maailmansa sen sijaan, että se suoraan viittaisi mihinkään todelliseen.
Jälleen arkikäsitys kertoisi meille hieman toista. Totta kai me näemme puut ja pöydät, talot ja ihmiset ympärillämme. Vaikka olisimme kuuromykkiä, me näkisimme ne. Ajatus siitä, että ne olisivat vain kielen ja mielen rakenteita, tuntuu suorastaan naurettavalta. Mutta toisaalta, ovatko nämä talojen ja puiden kaltaiset oliot kielemme ulkopuolisia? Onko meidän mahdollista ajatella niitä ilman yhteyttä kieleen? Loppujen lopuksi meidän on mahdotonta yrittää kurottaa mielen tuolle puolen. Meillä on käsite valmiina jokaiselle oliolle, eikä meidän ole mahdollista kuvitella mitään tämän kielijärjestelmän ulkopuolista. Martin Heideggerin sanoin, kieli on avaavaa ja sulkevaa. Se avaa meille oman maailmansa, mutta siinä samassa kun väitelause, tai lause ylipäätään on sanottu, se rajaa pois kaikki muut vaihtoehdot. Lauseet ja kieli ovat absoluuttisia kaikessa muuttuvaisuudessaan, ja niiden orjiksi meidän lienee tyytyminen.
Ehkäpä tähänkin kielelliseen otokseen käytetyn ajan olisi voinut hyödyntää vaikkapa runon kirjoittamiseen.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Keskustelu
Ajattelin vähän harjoitella kirjoitustaitoa näin esseekokeen hiljalleen hiipiessä kohti.
- Ai oikein ajattelit?
- Ei tästä pitänyt tulla dialogia.
- Ja silti kirjoitat sellaista?
- Hyst. Vai onko tämä sittenkin vain monologi jos se koostuu täysin abstraktista sisäisestä keskustelusta?
- Minä en kyllä löydä sitä sinun abstraktiuttasi. Sisäisestäkin keskustelusta voi olla montaa mieltä.
- Hmm. Perin harmillista ettei hallitse omia teksejään. Varsinkin, jos ne hyökkäävät vastaan noin aggressiivisesti.
- Jos ei miellytä niin herra voi lopettaa kirjoittamisen.
- En minä nyt sillä.
- Jahas. No jos et olisi lähtenyt raapustamaan luovaa dialogia, mitä olisit mahdollisesti halunnut kirjoittaa?
- Ei minulla varsinaisesti ollut suuria suunnitelmia. Ehkä jonkinnäköinen pakina? Kirjoitin kyllä aikanaan myös kolumneja lehteen, vaikkeivat ne ehkä olleetkaan mitään kirjallisia helmiä...
- Ai nyt sitä oikein esitetään vaatimatonta. Mikset saman tien ryhtynyt luomaan jotain kaunokirjallisempaa, niinkuin romaania? Tai novellia, novellit ovat hyviä.
- Mistäs sinä sen tiedät? Ja nyt kun keskustelemaan ruvettiin, niin viilataan sitten pilkkua oikein hiomalaikalla. Kenen kanssa minun on oikeastaan kunnia käydä tätä kirjallista diskurssia?
- Itsesi.
- No tämä nyt ei auttanut oikein puusta pitkään.
- Joka kuusen kurkottaa, se katajaiseen kapsahtaa.
- Tuo idiomi nyt ei oikein sopinut tähän.
- Eivätkä nuo sinun sivistyssanasi sovi yhtikäs mihinkään.
- Anteeksi.
- Lopeta tuo typerä nöyristely.
- Totta kai, heti.
- ...
- Mitä sinä odotat minun vastaavan?!
- Vaikkapa jotain, mikä olisi osoittanut sinun sisäistäneen asian vähän paremmin. Mutta mitä sinä toisaalta odotat minun vaativan? Itsehän sinä tätä kirjoitat.
- Tämä keskustelu alkaa käydä pelottavaksi.
- Totta. Oma ihmisyytemme ja itsessämme tuntema syvä toiseus on joillekin ylitsepääsemättömän pelkotilan aihe.
- En tiennytkään että sinussa piilee pieni filosofi.
- Mistä tiedät että minussa piilee? Vaiko sinussa? Jos kaikkea voidaan epäillä, miten voimme olla mistään varmoja? Entä jos minä kirjoitankin ja sinä olet vain tämän tekstikatkelman sisäinen, hetkellinen luomus?
- Pelottava ajatus.
- Ehkä onkin siis viisainta lopettaa ajattelu. Itse asiassa teen niin nyt.
- Eikös tuo ole aika radikaali päätös?
- ...
- Jaaha.
- Ai oikein ajattelit?
- Ei tästä pitänyt tulla dialogia.
- Ja silti kirjoitat sellaista?
- Hyst. Vai onko tämä sittenkin vain monologi jos se koostuu täysin abstraktista sisäisestä keskustelusta?
- Minä en kyllä löydä sitä sinun abstraktiuttasi. Sisäisestäkin keskustelusta voi olla montaa mieltä.
- Hmm. Perin harmillista ettei hallitse omia teksejään. Varsinkin, jos ne hyökkäävät vastaan noin aggressiivisesti.
- Jos ei miellytä niin herra voi lopettaa kirjoittamisen.
- En minä nyt sillä.
- Jahas. No jos et olisi lähtenyt raapustamaan luovaa dialogia, mitä olisit mahdollisesti halunnut kirjoittaa?
- Ei minulla varsinaisesti ollut suuria suunnitelmia. Ehkä jonkinnäköinen pakina? Kirjoitin kyllä aikanaan myös kolumneja lehteen, vaikkeivat ne ehkä olleetkaan mitään kirjallisia helmiä...
- Ai nyt sitä oikein esitetään vaatimatonta. Mikset saman tien ryhtynyt luomaan jotain kaunokirjallisempaa, niinkuin romaania? Tai novellia, novellit ovat hyviä.
- Mistäs sinä sen tiedät? Ja nyt kun keskustelemaan ruvettiin, niin viilataan sitten pilkkua oikein hiomalaikalla. Kenen kanssa minun on oikeastaan kunnia käydä tätä kirjallista diskurssia?
- Itsesi.
- No tämä nyt ei auttanut oikein puusta pitkään.
- Joka kuusen kurkottaa, se katajaiseen kapsahtaa.
- Tuo idiomi nyt ei oikein sopinut tähän.
- Eivätkä nuo sinun sivistyssanasi sovi yhtikäs mihinkään.
- Anteeksi.
- Lopeta tuo typerä nöyristely.
- Totta kai, heti.
- ...
- Mitä sinä odotat minun vastaavan?!
- Vaikkapa jotain, mikä olisi osoittanut sinun sisäistäneen asian vähän paremmin. Mutta mitä sinä toisaalta odotat minun vaativan? Itsehän sinä tätä kirjoitat.
- Tämä keskustelu alkaa käydä pelottavaksi.
- Totta. Oma ihmisyytemme ja itsessämme tuntema syvä toiseus on joillekin ylitsepääsemättömän pelkotilan aihe.
- En tiennytkään että sinussa piilee pieni filosofi.
- Mistä tiedät että minussa piilee? Vaiko sinussa? Jos kaikkea voidaan epäillä, miten voimme olla mistään varmoja? Entä jos minä kirjoitankin ja sinä olet vain tämän tekstikatkelman sisäinen, hetkellinen luomus?
- Pelottava ajatus.
- Ehkä onkin siis viisainta lopettaa ajattelu. Itse asiassa teen niin nyt.
- Eikös tuo ole aika radikaali päätös?
- ...
- Jaaha.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)