Olin eilen kuuntelemassa viulisti Tuomas Rounakarin Shamaaniviulu-esitystä. Enkä vain kuuntelemassa, sillä esitys vetosi voimakkaasti kaikkiin aisteihin.
Rounakari esitti yksin vanhoja shamaanilauluja ja -kappaleita niin Siperian tshutshkeilta ja nenetseiltä kuin Karjalan kunnailta ja Unkaristakin, soittimenaan vain viulu, jalkineissa olevat kulkuset ja oma ääni. Niskakarvat nousivat pystyyn viulistin luodessa ihmeellisiä äänimaisemia kuljettaen kuulijan tuhansien kilometrien päähän ja aikaan, jossa ajalla ei ole väliä.
Mistä tuo kilinä kuuluu? Koiravaljakko lähestyy!
Valastanssin aikana valaat lipuvat majesteettisina ohitse, laulavat. Viulu vain soi.
Hyttyslaulu saa vilkuilemaan epäluuloisena ympärilleen: missä inisijät ovat?
Pimeässä huoneessa kynttilöiden keskellä soittaneen miehen esityksessä oli jotakin maagista. Lopulta tuntui, kuin vanhat laulut olisivat johdattaneet kuulijan lähemmäs itseään, rehellistä itsensä kasvoista kasvoihin kohtaamisen mysteeriä. Mitä tähän voi vielä sanoa? Kokemus oli järisyttävä ja ylitti kirkkaasti sen, mitä tavallisesti musiikkiesitykseltä saamme. Kaikeksi onneksi vanhat tietäjät ovat vielä jollakin tapaa keskellämme.
Otti vanha Väinämöinen
Otti soitun sormillah,
Kantelen käsivarsillah,
Soitti päivän, soitti toisen,
Soitti peänä kolmantena:
Jop' on soitanta somašti,
Karkoanta kaunehešti.
- Vuokinsalmelta
Näitä kappaleita voi kuunnella myös artistin myspace-sivuilta http://www.myspace.com/shamanviolin