Menneisyys on vieras maa

Toissa perjantaina olin Hämeenlinnalaisella alakoululla pitämässä vitosluokkalaisille näiden ihka ensimmäisiä historiantunteja. Huomasin olevani yllättävän haastavan tehtävän äärellä: kuinka kertoa ymmärrettävästi mitä menneisyys tarkoittaa joukolle ihmisiä, joille kronologialla ei suuremmin ole merkitystä? Olen joutunut pohtimaan samaa asiaa itse menneiden aikojen kanssa touhutessani, eikä vastaus ole aivan yksinkertainen. Joku voisi sanoa menneen tarkoittavan kulunutta aikaa, ollutta ja mennyttä. Tietysti niinkin, mutta tästä määritelmästä katoaa tyystin inhimillinen elementti. Menneisyys on kuitenkin joskus ollut nykyhetki, yhtä elävä ja arvaamaton kuin se, jota itse elämme.

Päätin lähestyä aihetta kirjailija L.P. Hartleyn sitaatin kautta. Menneisyydentutkimuksessa ikoniseen asemaan nousseet vuonna 1953 julkaistun romaanin The Go-Betweenin alkusanat kuuluvat:

"Menneisyys on vieras maa; siellä asiat tehdään toisin."

Olin todella yllättynyt siitä, mitä oppilaat saivat lausahduksesta irti. He käsittivät menneisyyden sen kautta hyvin konkreettisesti. Nykyään on mahdollista matkustaa mihin tahansa maailman kolkkaan, mutta menneisyys pysyy tavoittamattomana. Se on siis vieraampi maa kuin mikään nykypäivän valtioista Tongasaarilta Pohjois-Koreaan. Emme voi nähdä menneisyyteen suoraan, vaan pelkkien vihjeiden kautta. Lopputulos oli kuitenkin selvä: niin kuin mikä tahansa vieras maa, on menneisyys elävä eikä kuollut, enemmän kuin pelkkiä nimiä, vuosilukuja ja tapahtumia. Menneisyys on tarina.

Anton Raphael Mengssin "Historian voitto Ajasta", 1772.
Kuva: Wikimedia Commons

Niin kuin minkä tahansa hyvän tarinan, voi menneisyyden kertoa eri tavoilla. Joku positivistisemmin ajatteleva voi olla eri mieltä, mutta minusta arkeologia ja historiantutkimus ovat ennen kaikkea tarinoiden kertomista – mitä tällä paikalla on joskus tapahtunut. Näillä tieteenaloilla on arvokas tehtävä kansallisen dementiamme paikkaamisessa, muistin uudelleen rakentamisessa ja uudelleenarvioimisessa. Muistammeko sittenkään oikein?


Historiantutkimuksen peruslähtökohta tuntuu nykyään onneksi olevan, että menneisyys on moniäänistä eikä yhtä oikeaa kertomusta ole. On sarja faktisia tapahtumia, mutta kukin ajassaan elänyt historian havainnoitsija on kokenut ne eri tavalla – fakta, joka pätee nykypäiväänkin. Jollekulle Suomen jääkiekkomenestys on elämän ja kuoleman asia, kun taas jotakuta toista se ei hetkauta yhtään. Sama koskee isoja ja pieniä ilmiöitä. Jokainen aikaansa elävä antaisi varmasti erilaisen kuvan omasta nykyhetkestään ja henkilöhistoriastaan.

Todeksi muuttunutta fiktiivistä menneisyyttä? Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi että menneisyys on totta ja läsnäolevaa – ympäristössämme, geeneissämme, tavoissamme ja kielessämme – on se myös fiktiivistä. Jokainen voi muovata mennyttä mieleisekseen, mikä varmaan liittyy osaltaan historianelävöityksen ja esimerkiksi keskiaikamarkkinoiden suosioon. Kaipaamme aikaa, jota ei koskaan ole ollutkaan. Tässä mielessä menneisyys on meille yhtä totta kuin mikä tahansa muisto tai mielikuva. J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on tavallaan yhtä totta kuin Suomen nuijasota. Erona on se, että toinen on puhtaasti kulttuurinen ilmiö, toinen puolestaan vahvasti mytologisoitu tarina, joka kuitenkin on jättänyt myös aineellisia jälkiä tähän maailmaan. Vai tekeekö Tolkienin hengentuotoksen tuotteistaminen ja sen paikkojen luominen Uuteen Seelantiin siitä osan "todellista" historiaa?

Agricola tekee jotakin, mitä ei todellisuudessa koskaan
tehnyt. Kuva: Wikimedia Commons.

Entäs kaikki historian tapahtumat, jotka eivät ole koskaan tapahtuneet, mutta joilla on suuri kulttuurinen merkitys? Jos käy Turun tuomiokirkossa, näkee kaksi Robert Ekmanin fiktiivistä maalausta: toisessa piispa Henrik kastaa varsinaissuomalaisia Kupittaan lähteellä ja toisessa Mikael Agricola ojentaa Sen Wden Testamentin käännöksen Kustaa Vaasalle. Kumpikaan maalaus ei kuvasta todellista historian tapahtumaa, mutta ne kertovat nationalistista tarinaa siitä, kuinka meistä tuli suomalaisia ja mikä meille on tärkeää. Yhteinen historiamme voi olla yhtä keksittyä ja kostruoitua kuin Harry Potterin velhomaailma.

Kun menneisyyttä tarkastelee lähemmin on edessämme dilemma. Mitä me oikeastaan tarkastelemme? Omaa näkemystämme menneestä? Vai meille valmiiksi annettua kuvaa siitä? Menneisyys on yhtä aikaa jotakin todellista ja jotakin rakennettua, fiktiivistä. Mutta ehkä sen suurin arvo on tässä: voimme heijastaa menneisyyteen omia ajatuksiamme ja tunteitamme, ja toisaalta yrittää sen kautta ymmärtää nykyisyyttä. Tämä tuo myös vastuunsa: menneisyyttä voi käyttää väärin, sitä voi syrjiä ja ylenkatsoa. Menneisyyden tulkinta ja vääristely ovat eri asioita. Meidän pitäisi pyrkiä mahdollisimman totuudenmukaiseen tulkintaan ilman, että pönkitämme historian erilaisuudella omaa paremmuuttaamme. Tulevaisuus tuomitsee meidät, kuten itse tuomitsemme menneet ajat. Kannamme menneisyyden painolastia harteillamme, halusimme tai emme. Omassa kädessämme on, miten painavaksi sen teemme ja kuinka suorin selin sitä kannamme.

Tietämättömyydestä

Yli vuosi on vierinyt vailla päivityksiä, mutta nyt otan itseäni niskasta ja yritän purkaa ajatukseni julkaisukelpoisiksi asti.

Olen aina ollut suorastaan faustilaisen tiedonjanoinen ihminen, ja yliopistolla tuntuu että kaikki ympärillä olevat ihmiset jakavat enemmän tai vähemmän saman ominaisuuden: kaikki kiinnostaa. Tällaisessa tiedonjanoisessa kuplassa eläessä järkyttyy aina kun tajuaa, miten monet ihmiset eivät tiedä, eivätkä haluakaan tietää maailmasta – no, yhtään mitään.

Laoslainen buddhapatsas tekee käsillään abhaya mudran, joka symboloi pelon ja tietämättömyyden hävittämistä. Wikimedia commons.

Kesän mittaan uskoni ihmisyyteen on alkanut huveta. Työskennellessään arkeologisilla kaivauksilla kuulee ohikulkijoita yhtä sun toista, mutta pahinta ovat kysymykset, jotka osoittavat ihmisten täyden tietämättömyyden ja puhtaan maalaisjärjen puutteen. Tässä muutama huolestuttava esimerkki:

Eräs keski-ikäinen herrasmies oli tavattoman järkyttynyt kuullessaan, että rautaa käytettiin jo 1700-luvulla. Näytti että hänen koko maailmankuvansa olisi järkkynyt, kun kerroimme sitä käytetyn Suomessa jo 500-luvulla eaa. ja maailmalla neljä ja puoli tuhatta vuotta. Olikohan hän kuullut ajanjaksosta nimeltä rautakausi?

Kaivaessamme Aurajokirannassa 1700-luvulla rakennetun talon perustuksia, utelivat muutamat ohikulkijat, oliko talo alunperin rakennettu veden alle. Siis mitä? Muutama sata vuotta sitten ihmisillä ei tiettävästi ollut kiduksia.

Yleisesti tuntuu siltä, että ihmisten kronologian taju yltää juuri ja juuri oman elämän ajalle, eikä muulla sitten olekaan väliä. Olen kuullut sanottavan, että suomalaisten historiantaju alkaa talvisodasta ja päättyy jatkosotaan, mutta tosiasiassa tiedän kyllä ihmisiä joilla se ei ole niinkään pitkä. Pikkusiskoni ei esimerkiksi tiedä ketä vastaan Suomi mainituissa sodissa taisteli, mutta mitäpä pienistä yksityiskohdista. Kerran kauppajonossa taas eräs nainen kertoi minulle vakavana, että keskiajalla syötiin vain raakaa lihaa – eihän silloin ollut tulta! Hänen tietolähteensä oli jokin elokuva.

Herkules suojelee maalaustaidetta Välinpitämättömyydeltä ja Kateudelta. Cornelis Lens, 1763. Wikimedia commons.

Näiden tyhjentävien kommenttien jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tällaiset ihmiset maailmankuvansa oikein rakentavat. On ilmeisesti täysin mahdollista elää elämänsä tasaisena kelkkamäkenä hautaan kertaakaan ajattelematta pintaa syvemmälle, näkemättä niitä merkityksiä mitä kaikkeen liittyy. Kaikesta päätellen usealla ihmisellä lakkaa myös looginen ajattelu kun nämä kypsyvät aikuisiksi. Jos vaivautuisi hieman käyttämään järkeä, vaikuttaisi aika ilmeiseltä ettei 1700-luvun Turkua ole rakennettu veden alle, tai että keskiajalla todennäköisesti oli olemassa tiiliä jos meillä kerran on tiilestä rakennettuja keskiaikaisia kirkkoja ja linnoja. Tuntuisi myös järkevältä olettaa että muutama sata vuotta takaperin oltaisiin jo osattu käyttää tulta ja valmistaa rautaesineitä, esimerkiksi 1800-luvun teollista vallankumousta olisi hieman vaikea kuvitella ilman näitä. Ei sillä etteikö historiantietämyksen puute olisi ainoa ongelma; nämä ihmiset lienevät samoja, joiden mielestä sähkö tulee pistorasiasta ja joka päivä on saatava lehtipihvi, koska liha on heidän mielestään hyvää. Asioiden suhteita, syitä ja seurauksia, ei osata nähdä.

On eri asia olla tietämätön jostakin kuin olla haluamatta tietää. En minäkään tiedä tarkalleen miten polttomoottori toimii, mutta tiedostan etten tiedä ja häpeän sitä. Pelottavinta on, että tietämättömille ihmisille voi kertoa lähes mitä tahansa, ja nämä voivat niellä sen totuutena. Tällainen akuutti lähdekritiikin puute pakottaa myös kysymään, miten demokratia voi toimia, jos valtaosa ihmisistä on tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Väkisinkin nousee mieleen Winston Churchillin lausahdus, että "paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa". Myös Esko Valtaoja on sitä mieltä, että ihmisten mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Onkin hassu ajatus, että ihmisellä, joka ei tiedä asiasta hölkäsen pöläystä, on siihen sama valta kuin jollakin, joka on syvästi perehtynyt aiheeseen. Eiväthän huipputeknologiaankaan kajoa kuin insinöörit, miksi yhteiskunnan hoidon pitäisi olla erilaista?

Tavallaan ajan ehkä takaa enemmän meritokraattista, pätevöityneiden valtaan perustuvaa mallia. Jokaisella on ehdottomasti oltava oikeus vaikuttaa, mutta monta hölmöä harvemmin saa hyvää päätöstä aikaan. Eikö äänestystilaisuudessa voisi olla testi, jossa testattaisiin ymmärtääkö äänestäjä politiikan toimintaperiaatteen? Samanlainen koe voisi olla ehtona myös kansanedustajille.

Toisaalta, ehkä tietämättömyyteen jättäytymisessä on puolensa. Saarnaaja oli enemmän kuin oikeassa sanoessaan, että "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää". Tietämättömänä maailman ongelmista on helppo olla onnellinen, ja eikö onnellisuus ole useimpien ihmisten pyrkimys? Ehkä suuret tietämättömien massat myös hillitsevät niitä, joilla tieto on. Jos pelkästään nerot sotisivat keskenään, voisi tulla rumaa jälkeä.

Marseille-tarotkorttipakan (1701-1715) Hölmö ei välitä, vaikka koira pureskelee tämän nilkkoja. Wikimedia commons.

Vielä nousee mieleen yksi kysymys: jos Suomessa, missä peruskoulutus on huippuluokkaa ja menestys PISA-tutkimuksissa kiistatonta voi asua niin tietämättömiä ihmisiä, miten paha onkaan tilanne muualla maailmassa? Millaisissa käsissä tämä planeettamme oikein on? Jos minulta kysytään lääkettä ongelmaan, pistäisin koko ihmiskunnan pakkolukemaan wikipedia-artikkeleita – ja ennen sitä alojen asiantuntijat kirjoittamaan niitä. Kaikki lähtee koulutuksesta, mutta suunnaton valta on myös medialla. En usko että Big Brotherin kaltaiset ohjelmat ainakaan palvelevat ihmiskunnan sivistystason nostamista, mutta tämänkin konseptin taustalla kummittelee George Orwellin romaanin 1984 vinha totuus: "tietämättömyys on valtaa". Tietämättömiä ihmisparkoja onkin helppo hallita.

Mullan, soran, betonin ja tietoisuutemme alta

Ihminen jättää aina toiminnastaan merkkejä. Näitä menneisyyden jäänteitä on ympärillämme niin paljon, että niiden kaikkien tutkiminen, saati täydellisen kokonaiskuvan muodostaminen niistä on mahdotonta. Arkeologia on kuitenkin tiede, joka tavoittelee tätä päämäärää kohti - sen tehtävä on takoa sirpale sirpaleelta menneisyyden kappaleista kokonaisuus, kuva siitä, mitä ihmisenä oleminen tarkoitti satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Arkeologiaa voisi pitää siinä mielessä toimivana kioskitieteenä, että se pyrkii kohti mahdotona: sen tutkittavat henkilöt ovat kuolleet ja näiden jättämien materiaalisten jäänteiden avulla tulisi selvittää, minkälainen näiden subjektiivinen kokemus maailmasta on ollut. Helpompaa olisi kysyä tarot-korteilta tai pyytää meediota ottamaan menneisyyden ihmisiin yhteys, mutta arkeologiasta tekee tieteen se, että se itsepintaisesti jättää tällaiset potentiaaliset vaihtoehdot hyödyntämättä.

Tuskin muinaisuudenkaan ihminen ymmärsi ja tunsi täysin aikakautensa maailmaa. Emme taida itsekään olla tietoisia kaikista oman aikamme ilmiöistä, brändeistä ja alakulttuureista. Voiko olettaa, että kulttuurissa elävä henkilö on väistämättä oman kulttuurinsa ekspertti?
Jotkin arkeologiset löydöt ovat niin marginaalisia, että olisi kummallista ajatella niiden kuuluneen aikakautensa ihmisten elämään keskeisinä elementteinä - paitsi tietysti jos tulkitsemme ne rituaaliesineiksi, mahdollisesti koko esihistoriallisen kulttuurin pyhimmiksi objekteiksi. Totta kai muinaisen, alkukantaisemman ihmisen maailma oli täynnä barbaarista uskonnollista symboliikkaa, jota meidän sivistyneiden nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Ilmeisesti tämä on erityisen haastavaa arkeologeille, joille uskonto on perinteisesti ollut kirosana tai yleisteippi, jolla peitetään kaikki teorioiden aukkokohdat.

Jos maailma pysyy samanlaisena, tulkitsevat tulevaisuuden arkeologit ehkä nykyisten ostosparatiisiemme jäänteet alkukantaisen ihmisen pyhätöiksi. Niihin on sitten käyty uhraamassa kummallisia pyöreitä metalliesineitä, joita löytyy lähes kaikista ihmisyhteisöistä - selviä votiivilahjoja. Samaan omituiseen kulttiin kuuluivat varmaankin metallinhohtoiset, keskeltä reijitetyt kiekot. Erään, tiedeyhteisössä ei kovin arvostetun teorian mukaan näille kiekoille olisi kyetty tallettamaan ääntä, jota näiden yhteydestä toisinaan löydetyt eriskummalliset alkeellisella sähkötekniikalla toimineet laatikkomaiset rituaaliobjektit olisivat kyenneet toistamaan. Ehkä yksinkertaiset 2000-luvun ihmiset uskoivat näin kuulevansa jumaltensa äänen.

Edit 17.10.2009: Mikäli arkeologiaa sivuavat blogitekstit kiehtovat enemmän, suosittelen kurkistamaan arkeologia-aiheiseen blogiini http://mullanalta.blogspot.com/