maanantai 14. syyskuuta 2009

Pimeys

Hämy, hämärä, pimeä, synkkyys, mustuus. Joka yö koittaa se hetki, kun taivaansini vaihtuu illanhämärään ja lopulta sysipimeään. Mikä pimeässä, valon puutteessa, on erikoista?

Pimeys syöpyy ja sulautuu alitajuntaan.

Ajattelepa istuvasi yksin keskellä pimeää metsää leirinuotiolla. Mitä on ympärilläsi? Et osaa sanoa, onko pimeys loputon, vai päättyykö koko maailma muutaman askelenmitan päähän nuotion kajosta – sinne, minne näkö ei enää yllä. Aistisi herkistyvät, yö käy yhä todemmaksi. Jokainen ääni, jokainen rapsahdus ja linnunhuuto saa varuilleen. Pimeä voi kiinnostaa, mutta harvoin tekee mieli poistua nuotion turvallisesta hehkusta. Missä päättyy nuotion valo, siinä päättyy tuttu ja turvallinen. Siitä alkaa mielikuvituksen ja hämärän liitto.

Rationaalisuus karisee ja alkukantaisempi minä ottaa yön edessä vallan. Kaikki hirviöt ja painajaiset mitä mielemme luo vaanivat juuri siinä, aivan lähellämme, siinä missä valo päättyy ja loputon pimeys alkaa. Juuri siinä, mihin emme tohdi katsoa pelätessämme, että kuvitelmat äkisti muuttuvat tosiksi. Pimeys hälventää todellisuuden.

Emme ehkä osaa määritellä itsellemmekään mitä pimeässä pelkäämme. Kaikki vieras on outoa ja sysimusta yö voi muuttaa tutunkin paikan oudoksi, vaaralliseksi. Kun antaa pimeässä pelon hiipiä mieleensä, vyöryvät päälle saman tien kaikki ikävät asiat, lapsuuden kummitusjutut ja uutisten synkät otsikot. Ei tarvitse kuin hetken lietsoakseen itsensä pakokauhun partaalle. Kauhu ja pimeys kuuluvat yhteen, koska pimeässä annamme piilevän pelkomme kasvaa möröksi.

Pimeys luo myös loputtoman mahdollisuuuksien meren. Kun hahmot sulautuvat osaksi yhtä ja samaa hämärää havahdumme mahdollisuuteen, että tuo nimenomainen hämärä voi myös muotoutua miksi hahmoksi tahansa.

Pimeänpelko voi ajaa hulluuden partaalle mitä kirkasjärkisimmän ihmisen ja jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten typerä oli antaessaan mielikuvitukselle siivet. Toisaalta on tavattoman surullista käyttää noita siipiä vain synnyttämään kauhua, sillä pimeä ei ehkä ole kovin kaukana luovuudesta. Jokaiselle taiteilijasielulle voisi tehdä hyvää joskus seisoa keskellä synkeintä yötä ja ottaa vastaan se, mitä rajoittamaton mieli tohtii varjoista loihtia. Tietenkään ei ole väärin valita pimeässä harhailun sijaan nuotiotulta, joka mieluiten palaa turvallisesti kotitakassa pimeydeltä suojaavien paksujen seinien sisällä. Siellä voi pelolle ja pimeälle jo nauraakin.

torstai 3. syyskuuta 2009

Mullan, soran, betonin ja tietoisuutemme alta

Ihminen jättää aina toiminnastaan merkkejä. Näitä menneisyyden jäänteitä on ympärillämme niin paljon, että niiden kaikkien tutkiminen, saati täydellisen kokonaiskuvan muodostaminen niistä on mahdotonta. Arkeologia on kuitenkin tiede, joka tavoittelee tätä päämäärää kohti - sen tehtävä on takoa sirpale sirpaleelta menneisyyden kappaleista kokonaisuus, kuva siitä, mitä ihmisenä oleminen tarkoitti satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Arkeologiaa voisi pitää siinä mielessä toimivana kioskitieteenä, että se pyrkii kohti mahdotona: sen tutkittavat henkilöt ovat kuolleet ja näiden jättämien materiaalisten jäänteiden avulla tulisi selvittää, minkälainen näiden subjektiivinen kokemus maailmasta on ollut. Helpompaa olisi kysyä tarot-korteilta tai pyytää meediota ottamaan menneisyyden ihmisiin yhteys, mutta arkeologiasta tekee tieteen se, että se itsepintaisesti jättää tällaiset potentiaaliset vaihtoehdot hyödyntämättä.

Tuskin muinaisuudenkaan ihminen ymmärsi ja tunsi täysin aikakautensa maailmaa. Emme taida itsekään olla tietoisia kaikista oman aikamme ilmiöistä, brändeistä ja alakulttuureista. Voiko olettaa, että kulttuurissa elävä henkilö on väistämättä oman kulttuurinsa ekspertti?
Jotkin arkeologiset löydöt ovat niin marginaalisia, että olisi kummallista ajatella niiden kuuluneen aikakautensa ihmisten elämään keskeisinä elementteinä - paitsi tietysti jos tulkitsemme ne rituaaliesineiksi, mahdollisesti koko esihistoriallisen kulttuurin pyhimmiksi objekteiksi. Totta kai muinaisen, alkukantaisemman ihmisen maailma oli täynnä barbaarista uskonnollista symboliikkaa, jota meidän sivistyneiden nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Ilmeisesti tämä on erityisen haastavaa arkeologeille, joille uskonto on perinteisesti ollut kirosana tai yleisteippi, jolla peitetään kaikki teorioiden aukkokohdat.

Jos maailma pysyy samanlaisena, tulkitsevat tulevaisuuden arkeologit ehkä nykyisten ostosparatiisiemme jäänteet alkukantaisen ihmisen pyhätöiksi. Niihin on sitten käyty uhraamassa kummallisia pyöreitä metalliesineitä, joita löytyy lähes kaikista ihmisyhteisöistä - selviä votiivilahjoja. Samaan omituiseen kulttiin kuuluivat varmaankin metallinhohtoiset, keskeltä reijitetyt kiekot. Erään, tiedeyhteisössä ei kovin arvostetun teorian mukaan näille kiekoille olisi kyetty tallettamaan ääntä, jota näiden yhteydestä toisinaan löydetyt eriskummalliset alkeellisella sähkötekniikalla toimineet laatikkomaiset rituaaliobjektit olisivat kyenneet toistamaan. Ehkä yksinkertaiset 2000-luvun ihmiset uskoivat näin kuulevansa jumaltensa äänen.

Edit 17.10.2009: Mikäli arkeologiaa sivuavat blogitekstit kiehtovat enemmän, suosittelen kurkistamaan arkeologia-aiheiseen blogiini http://mullanalta.blogspot.com/