Om Mani Padme Hum

Kävin Tiibetissä.
Tai oikeastaan Tiibetistä kertovassa laadukkaassa näyttelyssä Tampereen Vapriikissa. Tiibetiä kutsutaan "Maailman katoksi" ja sen asukkaista sanotaan, että heidän syvä uskonnollisuutensa johtuu heidän asuinpaikastaan lähellä taivasta. Vaikka Kiinan miehitys ja etenkin kulttuurivallankumous ovat rankalla kädellä silponeet tiibetiläistä kulttuuria ja uskontoa, näyttävät tiibetiläiset yhä olevan tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä ole aikeissa luopua omaleimaisen shamanistisesta buddhalaisuudestaan. Ei vaikka uskonnollinen johtaja Dalai Lama on maanpaossa ja vaikka uskonto on valitettavan kytkeytynyt politiikan välineeksi Kiinan ja Tiibetin välillä.

Näyttelyn jälkeen tuli pohtineeksi sitä luontevaa tapaa, jolla maailman korkeimman alueen arojen asukkaat yhdistävät uskonnon ja arkielämän. Oikeastaan mistään yhdistämistä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa näiden kahden asian ollessa erottamattomia toisistaan. Mutta mitä opittavaa meillä länsimaissa on tästä asenteesta? Ovatko meidän suvaitsemattomat uskontomme, fanaattinen tiede-usko mukaan lukien, parempia kuin varhaisen shamanismin Bönin rinnalleen hyväksyvä tiibetiläinen buddhalaisuus? Vaikka kotoinen evankelisluterilainen kristinuskommekin on rauhan ja rakkauden uskonto, miksi olen kuullut sen jäsenten saarnaavan kadotusta kirkkoon kuulumattomille?

Tietääkseni elämme 2000-lukua, jolloin kirkonkaan korkein tehtävä ei tulisi olla jaotella ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Toki kirkon asenteet ovat muuttuneet sitten keskiajan ja kirkko todella toteuttaa laupeuttaan käytännössäkin, mutta eikö jaottelu "meihin pelastuviin" ja "teihin kadotettuihin" ole syvässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kanssa? Kenties Jumala onkin elitisti, joka rakastaa kaikkia mutta toisia vähän enemmän. Onko vapaa tahto rakkautta vai ilkeämielisyyttä ihmistä kohtaan?

Kun kuulen kristityiksi itseään kutsuvien ahdasmielisiä, fundamentalistisia mielipiteitä, kun luen jehovantodistajien Vartiotorni-lehteä, josta en raaskinut kieltäytyä, kun luen kreationistien paasausta ja ateistien uskontosyyttelyä ja kuulen väittelyssä "oikeassaolevan" uskonveljen perustelun "sinä et vain ymmärrä", olen hämmentynyt. Jotenkin on vain niin paljon helpompaa antautua ikiaikaisen mantran rytmiin ja antaa kaiken olla.
Jos kaikki kerran ovat oikeassa eikä kukaan muu, niin mikä näistä kaikista totuuksista meidän on hyväksyttävä?