Viime viikon sunnuntain jumalanpalveluksen teema oli kirkkokalenterin koruttomin,
tuomio.
Kristinusko, kaikesta lähimmäisenrakkaudestaan ja armostaan huolimatta, rakentuu pitkälti tälle käsitteelle, mikä on keskeinen osa muitakin seemiläisiä uskontoja zarathustralaisuudesta islamiin. Tämä tuomion ajatus oli jo vuosituhansia sitten läsnä samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa muinaisegyptiläisessä uskonnossa, missä vainajan sydän punnittiin 42:n jumalan edessä, johtaen joko ikuiseen elämään Iarun kentillä tai oman minän tyhjiin raukeamiseen hirviö Ammutin kidassa.
Tältä ikivanhalta kulttuuripohjalta ja keskeisen asemansa kristinuskon oppirakennelmassa ansiosta eskatologista ajatusta lopun ajoista ei liene hyvä kirkkovuodestakaan unohtaa, mutta Helsingin Sanomien asiasta julkaisema artikkeli
"On hyvin yksiselitteistä, että kerran me seisomme tuomiolla" herätti silti ajatuksia.
Artikkelissa käydään läpi Helsingin Malmin seurakunnan kappalaisen Jukka Holopaisen näkemyksiä tuomiopäivästä, minkä hän itse kokee hyvin konkreettisena, kirjaimellisena tapahtumana, joka meitä tulevaisuudessa odottaa. Holopainen kuitenkin myöntää, että "vähän kyllä kiistellään siitä, onko Jeesuksen kuvaus tapahtumasta vertauskuvaa vai totta: kootaanko ihmiset todella yhteen ja jaetaanko heidät valtaistuimen edessä ihan konkreettisesti vuohiin ja lampaisiin".
Eniten artikkelissa nosti kuitenkin niskavilloja pystyyn sen loppuosa:
"Yhä useampi suomalainen uskoo kyselytytkimusten mukaan viimeisiinkin tapahtumiin omalla tavallaan.
Holopaisen mielestä kirkko on vieraantunut kansasta eikä opetus mene perille, eikä kirkko tavoita suurta enemmistöä.
Rippikoulussa asioita kyllä käsitellään, mutta se on vain pieni raapaisu, ja me menetämme tietyllä tavalla ihmiset, Holopainen arvioi. Seurauksena on, että yhä useampi kertoo uskovansa omalla tavallaan."
Kirkon kontaktin menettäminen ihmisiin ja yleinen sekularisaatio on valitettavaa todellisuutta Suomen henkisen kartan ollessa sillä retuperällä kuin se on. Artikkeli antaa kuitenkin kuvan Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsityksistä jälleen kerran tuona vaarallisena Ainoana Totuutena, minkä valossa ihmisten omat käsitykset lopunaikojen tapahtumista olisivat jotenkin paha asia, mikä johtaa näiden ihmisten "menettämiseen". Eikö kapeakatseisuus ole kuitenkin tämän maailman synneistä pahin, joka kiilaa jopa oikeasta opista poikkeamisen edelle?
Itse näkisin Viimeisen tuomion transsendentaalin todellisuuden osana enemmänkin kuin konkreettisena historiallisena tapahtumana, jonka aika ja paikka universumissa olisi mahdollista tarkkaan määrittää. Vaikea se olisikin kaikki maailmanhistorian aikakausina eläneet ihmisparat kasata samaan paikkaan, väkeähän olisi enemmän kuin Bruce Springsteenin keikalla konsanaan. Tähän asiaan voisi kuitenkin suhtautua samalla nuivalla kungfutselaisella realismilla kuin mihin tahansa muuhunkin tuonpuoleiseen asiaan: tämänpuoleisessa elämässä on jo aivan tarpeeksi päänvaivaa, joten miksi turhaan pureutua transsendenttiin, josta emme kuitenkaan voi saada mitään tietää?
Ihmisen kaipuu ikuisten totuuksien äärelle on kuitenkin loputon, ja yhtä kyltymättömältä vaikuttaa länsimainen ikuisen elämän kaipuu. Vaikka lohtua hakisikin jostakin kristillisen ylösnousemusrakennelman kaltaisesta opista tuomiopäivineen, on muistettava jälleen lähdekritiikki. Raamattu mainitsee tuomion 188 jakeessa ja tuomiopäivän peräti viidessä. Kuitenkin tuomiopäivälle faktuaalisena tapahtumana on perusteita yhtä paljon kuin valtaosalle muistakaan kristinuskon keskeisistä opeista, jotka ovat pitkälti ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kirkkoisien ja kirkolliskokousten aikaansaannoksia. Väkisinkin törmäämme kuitenkin seinään etsiessämme uskontojen totuuksia järjellämme, ne jäävät uskon asiaksi. Mieluummin uskon kuitenkin hyvyyteen ja tyydyn elämän pieniin riemuihin kuin synkennän mieleni vahtiessani jokaisella askeleellani, etten vain saata itseäni kadotukseen. Ja jos herra Jumala (tai rouva Jumalatar) todella rakastaa maailmaa niin paljon, että antaa ainokaisen poikansakin sen eteen, mihin tarvitaan tuomioita? Ihminen on tuomittu ja siunattu epätäydellisuudellä alusta asti, eikä tämä laji lajien joukossa kaipaa mitään erikoisräätälöityä jaottelua vuohiin ja lampaisiin. Ei ihmisolento tiedä mikä tälle itselleen on parhaaksi, joten jos jokin jumalallinen voima haluaa tämän armahtaa, ei siihen varmaankaan tarvita mitään jumalaista verenvuodatusta ja vuosituhanten uskonsotia.
Järjellämme emme voi ymmärtää maailmankaikkeuden mysteereitä, kun emme voi luottaa edes siihen, mitä arkielämässämme koemme. Mistäs sen tietää, milloin meille käy kuten elokuvan Truman Show päähenkilölle, joka tajuaa eläneensä koko elämänsä tosi-tv:n keskiössä täysin luodussa ympäristössä? Elämässä on sudenkuoppansa, mutta siitä ei selviä kuin elämällä. Ja ehkäpä suuremmaksi vaaraksi ihmisille on sokeasti uskoa vaikkapa oppiin tuomiopäivästä ainoana pätevänä totuutena kuin säilyttää avoin mieli ja kyky ihmetellä, olkoon joku yksittäinen kirkonmies mitä mieltä tahansa.
