Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuurit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuurit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Sushia ja karaokea

eli mitä mieltä olen Japanista osa II

Kun saan eteeni kunnollisen kauniisti asetellun annoksen sushia, vihreää teetä ja höyryävää misokeittoa, voisin itkeä onnesta. Ne edustavat minulle koko japanilaisuutta, erityisesti niitä asioita joita siinä arvostan. Estetiikka, kiireettömyys — ja terveellisyys! Sushin maut ovat puhtaat eivätkä yritä olla muuta kuin mitä ovat. Tässä kohdassa huomautan, että sushi tarkoittaa kaikkia riisiviinietikalla maustetusta riisistä valmistettuja ruokia oli niissä lisukkeena mitä tahansa — raaka kala yksinään on sashimia. Kun sushiaterian päälle saan lasin asahi-olutta tai kunnollista lämmintä sakea (japaniksi sake 酒 on yleisnimi alkoholille, nihonshu 日本酒 tarkoittaa riisiviiniä), voisin saavuttaa satorin.


Suodattamatonta nigori-sakea. Wikimedia commons.
Japanissa osataan todella antaa arvoa ruoalle. Kaikki perustuu raaka-aineiden tuoreuteen. Makumaailma on myös varsin erilainen kuin se mihin olemme Suomessa tottuneet. Tofu, merilevä, misotahna, riisi, soija ja shiitake-sienet, niistä on hyvä maku tehty. Japanilainen ruoka on mietoa ja useimmiten natriumglutamaattipitoista: kyseistä aromivahvisteena tunnettua ainetta on luonnollisesti rutkasti merilevässä.

Kun ajattelee japanilaisia stereotypioita, ei sushi suinkaan ole ainoa joka tulee mieleen. Geishat, ninjat ja samurait ovat oma kategoriansa, mutta mukaan kuuluvat myös karaoke, kieroutuneisuudessaan ylilyövä pornografia, anime ja manga, cosplay... Japanin populaarikulttuuri on hyvää vauhtia jyräämässä Suomeenkin, enkä ole ihan varma onko se siunaukseksi vai kiroukseksi. Usein tuntuu että samurai-ihanteet elävät Japanissa yhä, mutta kuinka todellisia nekään ovat? Toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen viljelty termi bushido, "soturin tie" ei esiinny kertaakaan samuraiden kirjoituksissa. 

Kunnia, meiyo, tosin on jotakin hyvin todellista, samoin kuin kunniaitsemurhat jotka edelleen kuuluvat japanilaisuuteen. Itsemurhat ovat tavallaan "hyväksyttävämpiä" kuin Suomessa, ja laskennallisesti niitä tapahtuukin Japanissa 15 minuutin välein, mikä tarkoittaa vuodessa 26 itsemurhaa 100 000 asukasta kohden (2009). Tulee muistaa että asukkaita maassa riittää, joten luku ei ole niin kaukana Suomen vastaavasta, 18,8 uhria 100 000 asukasta kohden (2007). Suurimmat syyt ovat työn ja yhteiskunnan asettamat paineet. Mutta miksi selittäisin tätä itse kun voin antaa japanilaisen tehdä sen puolestani? Alla Kenichi-nimisen graafisen suunnittelijan japaninkielinen lopputyö, joka summaa mitä japanilaisuus on. Vaikkei japania taitaisikaan, on visuaalinen ulosanti niin selkeää että sisällön varmasti ymmärtää:



Japan - The Strange Country (Japanese ver.) from Kenichi on Vimeo.

Jos Kenichin video ei riittänyt, summaa stereotypiat nätisti yhteen japanilaisen Komekome Club -yhtyeen musiikkivideo Funk Fujiyama 80-luvulta:


Niinpä niin, Fuji-vuori, Hiroshima ja Kioto ovat varmaan useimmille tuttuja. Laulussa jätetään mainitsematta oikeastaan vain manga ja anime, jotka eivät vielä 80-luvulla olleet ilmiö länsimaissa. Japanilaisuutta ajatellessa kulttuuri on helppo käsitteistää paketiksi erilaisia asioita: bonsai-puut, kivipuutarhat, no-teatteri, kabuki, haikut ja tankat. Ehkä juuri tässä on avain siihen, miksi japanilaisuudesta on tullut niin vahva kulttuurivaikuttaja. Paketti on helppo omaksua, tai ainakin kirsikat sen päältä.

Japanilaisuus on kuitenkin kakku joka on sisältä kitkerä. Olen monta kertaa törmännyt japanilaisuuden valtavaan painoon: kulttuuri on liian vahva, joustamaton. Ammoisen kihlattuni kanssa monet kiistat johtuivat siitä, etten "halunnut" kunnioittaa japanilaista kulttuuria. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään millä lyödä takaisin, tuntui että suomalainen kulttuuri on kovin pliisua mukautuvaisuudessaan. Muutenkin japanilaisuus on sisäänpäinkääntynyttä. Usein minusta on tuntunut että koko kulttuuri on tyystin hukassa itsensä kanssa.

Kabukinäyttelijä Otani Oniji. Wikimedia commons.
Eräs Japanissa lähetystyötä tehnyt Seppo-pastori neuvoi minua, etten saa koskaan ruveta japanilaiseksi mieheksi: "ideaalissa" japanilaisessa perheessä mies tekee pitkää työpäivää ja kotiin tullessaan saa vaimoltaan yukata-puvun päälle ja oluen käteen, ja siinä onkin sitten miehen panos kotitöihin ja kommunikointiin. Ei ihme että monet japanilaiset suhteet päätyvät eroon miehen jäädessä eläkkeelle. Avioparit eivät osaa oikein elää keskenään. Toisaalta japanilaisille suku on niin tärkeä, että se ajaa jopa oman aviokumppanin edelle: omat lapset ovat puolisoa läheisempiä, koska nämä ovat omaa sukua puolison ollessa vieras.

Tokiolainen pachinko-halli. Wimimedia commons.
Japani on kova ja suorituskeskeinen yhteiskunta. Siinä on paljon kaunista, mutta kovissa arvoissaan se on raskas kantaa. Japanilla on muutenkin kahdet kasvot: uudet ja vanhat. Äkkiseltään ei tule yhtään toista kulttuuria mieleen jossa niin vahvasti noudatettaisiin ikivanhoja perinteitä ja samalla oltaisiin niin kehityksen kärjessä. Paitsi nyt ehkä Korea, joka monin tavoin kulkenut samoja polkuja Japanin kanssa. Japanin räiskyvä populaarikulttuuri tuntuu usein kovin äärimmäiseltä. Pachinko-pelihallin kilkkeestä ja kalkkeesta saa lähinnä päänsäryn, ja japanilaista TV:tä katsellessa miettii lähinnä voiko tämä olla todellista. Mutta ehkä vastaus piileekin siinä: Japani on epätodellinen Kelluva maailma, ja siksi vetää puoleensa.

Toisaalta vaikka Japanissa vanha ja uusi tuntuvat olevan pahassa ristiriidassa keskenään, voi tarkempi tarkastelu tuottaa yllätyksiä: keräilykortit ovat jo 1800-luvun ilmiö, kun taas monet länsimaissa suositut sushit ovat vasta hiljattain länsimaissa kehitettyjä. Sekin on hyvä muistaa, ettei kukaan tiedä kuinka ninjat oikeasti pukeutuivat – siitä huolimatta kuinka näkyviä hahmoja nämä ovat populaarikulttuurissa.

Japanin kirsikoita maistellessa pitäisi kuitenkin muistaa kulttuurin toinenkin puoli. Vihreä teekin voi olla karvasta.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?


Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 


Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.


Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.