Menneisyys on vieras maa

Toissa perjantaina olin Hämeenlinnalaisella alakoululla pitämässä vitosluokkalaisille näiden ihka ensimmäisiä historiantunteja. Huomasin olevani yllättävän haastavan tehtävän äärellä: kuinka kertoa ymmärrettävästi mitä menneisyys tarkoittaa joukolle ihmisiä, joille kronologialla ei suuremmin ole merkitystä? Olen joutunut pohtimaan samaa asiaa itse menneiden aikojen kanssa touhutessani, eikä vastaus ole aivan yksinkertainen. Joku voisi sanoa menneen tarkoittavan kulunutta aikaa, ollutta ja mennyttä. Tietysti niinkin, mutta tästä määritelmästä katoaa tyystin inhimillinen elementti. Menneisyys on kuitenkin joskus ollut nykyhetki, yhtä elävä ja arvaamaton kuin se, jota itse elämme.

Päätin lähestyä aihetta kirjailija L.P. Hartleyn sitaatin kautta. Menneisyydentutkimuksessa ikoniseen asemaan nousseet vuonna 1953 julkaistun romaanin The Go-Betweenin alkusanat kuuluvat:

"Menneisyys on vieras maa; siellä asiat tehdään toisin."

Olin todella yllättynyt siitä, mitä oppilaat saivat lausahduksesta irti. He käsittivät menneisyyden sen kautta hyvin konkreettisesti. Nykyään on mahdollista matkustaa mihin tahansa maailman kolkkaan, mutta menneisyys pysyy tavoittamattomana. Se on siis vieraampi maa kuin mikään nykypäivän valtioista Tongasaarilta Pohjois-Koreaan. Emme voi nähdä menneisyyteen suoraan, vaan pelkkien vihjeiden kautta. Lopputulos oli kuitenkin selvä: niin kuin mikä tahansa vieras maa, on menneisyys elävä eikä kuollut, enemmän kuin pelkkiä nimiä, vuosilukuja ja tapahtumia. Menneisyys on tarina.

Anton Raphael Mengssin "Historian voitto Ajasta", 1772.
Kuva: Wikimedia Commons

Niin kuin minkä tahansa hyvän tarinan, voi menneisyyden kertoa eri tavoilla. Joku positivistisemmin ajatteleva voi olla eri mieltä, mutta minusta arkeologia ja historiantutkimus ovat ennen kaikkea tarinoiden kertomista – mitä tällä paikalla on joskus tapahtunut. Näillä tieteenaloilla on arvokas tehtävä kansallisen dementiamme paikkaamisessa, muistin uudelleen rakentamisessa ja uudelleenarvioimisessa. Muistammeko sittenkään oikein?


Historiantutkimuksen peruslähtökohta tuntuu nykyään onneksi olevan, että menneisyys on moniäänistä eikä yhtä oikeaa kertomusta ole. On sarja faktisia tapahtumia, mutta kukin ajassaan elänyt historian havainnoitsija on kokenut ne eri tavalla – fakta, joka pätee nykypäiväänkin. Jollekulle Suomen jääkiekkomenestys on elämän ja kuoleman asia, kun taas jotakuta toista se ei hetkauta yhtään. Sama koskee isoja ja pieniä ilmiöitä. Jokainen aikaansa elävä antaisi varmasti erilaisen kuvan omasta nykyhetkestään ja henkilöhistoriastaan.

Todeksi muuttunutta fiktiivistä menneisyyttä? Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi että menneisyys on totta ja läsnäolevaa – ympäristössämme, geeneissämme, tavoissamme ja kielessämme – on se myös fiktiivistä. Jokainen voi muovata mennyttä mieleisekseen, mikä varmaan liittyy osaltaan historianelävöityksen ja esimerkiksi keskiaikamarkkinoiden suosioon. Kaipaamme aikaa, jota ei koskaan ole ollutkaan. Tässä mielessä menneisyys on meille yhtä totta kuin mikä tahansa muisto tai mielikuva. J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on tavallaan yhtä totta kuin Suomen nuijasota. Erona on se, että toinen on puhtaasti kulttuurinen ilmiö, toinen puolestaan vahvasti mytologisoitu tarina, joka kuitenkin on jättänyt myös aineellisia jälkiä tähän maailmaan. Vai tekeekö Tolkienin hengentuotoksen tuotteistaminen ja sen paikkojen luominen Uuteen Seelantiin siitä osan "todellista" historiaa?

Agricola tekee jotakin, mitä ei todellisuudessa koskaan
tehnyt. Kuva: Wikimedia Commons.

Entäs kaikki historian tapahtumat, jotka eivät ole koskaan tapahtuneet, mutta joilla on suuri kulttuurinen merkitys? Jos käy Turun tuomiokirkossa, näkee kaksi Robert Ekmanin fiktiivistä maalausta: toisessa piispa Henrik kastaa varsinaissuomalaisia Kupittaan lähteellä ja toisessa Mikael Agricola ojentaa Sen Wden Testamentin käännöksen Kustaa Vaasalle. Kumpikaan maalaus ei kuvasta todellista historian tapahtumaa, mutta ne kertovat nationalistista tarinaa siitä, kuinka meistä tuli suomalaisia ja mikä meille on tärkeää. Yhteinen historiamme voi olla yhtä keksittyä ja kostruoitua kuin Harry Potterin velhomaailma.

Kun menneisyyttä tarkastelee lähemmin on edessämme dilemma. Mitä me oikeastaan tarkastelemme? Omaa näkemystämme menneestä? Vai meille valmiiksi annettua kuvaa siitä? Menneisyys on yhtä aikaa jotakin todellista ja jotakin rakennettua, fiktiivistä. Mutta ehkä sen suurin arvo on tässä: voimme heijastaa menneisyyteen omia ajatuksiamme ja tunteitamme, ja toisaalta yrittää sen kautta ymmärtää nykyisyyttä. Tämä tuo myös vastuunsa: menneisyyttä voi käyttää väärin, sitä voi syrjiä ja ylenkatsoa. Menneisyyden tulkinta ja vääristely ovat eri asioita. Meidän pitäisi pyrkiä mahdollisimman totuudenmukaiseen tulkintaan ilman, että pönkitämme historian erilaisuudella omaa paremmuuttaamme. Tulevaisuus tuomitsee meidät, kuten itse tuomitsemme menneet ajat. Kannamme menneisyyden painolastia harteillamme, halusimme tai emme. Omassa kädessämme on, miten painavaksi sen teemme ja kuinka suorin selin sitä kannamme.

Muumimielisyys

Muumimamma: "Nyt profeetat lopettavat heti tappelun! Olette hiljaa ja tulette juomaan teetä. Kyllähän teidän oppinne ovat hyviä, mutta ymmärtänette itsekin, että ne ovat epäkäytännöllisiä tavalliselle kansalle."

Näin Muumimamma lopettaa kahden opeistaan kinastelevan profeetan riitelyn, ja teehetken jälkeen vihamiehet lähtevätkin jo käsi toistensa olalla jatkamaan matkaansa Muumipeikko-sarjakuvassa Aloitamme uuden elämän (1956). Tässä on sitä, mitä maailma kaipaisi paljon enemmän, nimittäin muumimielisyyttä.

 Kuvitusta kirjasta Vaarallinen matka (Tove Jansson 1977).

Tove Jansson teki ihmiskunnalle suuren palveluksen luomalla muumit, lapsuuden turvallisen Muumilaakson seikkailuineenja turvallisine kauhuineen. Vaikka Mörkö joskus seisoo pihamaalla tuijottamassa ja vaikka trombi pistää Vilijonkan elämän palasiksi, kääntyy kaikki loppujen lopuksi hyvin. Muumit ottavat elämän sellaisenaan, mikä tekee heistä boheemiudessaan pelottavia kaikille jotka haluavat järjestää elämänsä jokaisen osa-alueen vilijonkka- tai hemulimaisella pieteetillä. Jokainen päivä on muumeille yllätyksellinen.

Saksassa muumikirjojen alkuperäinen viehätys kärsi kovan kolauksen, kun liian anarkistisina pidettyjä tarinoita oijottiin muka saksalaiselle yleisölle sopivaksi. Eiväthän muumit ole muumeja, jos näiden elämän tulisi olla jotenkin salonkikelpoista. Vaikka Muumitalon sisustus on pikkuporvarillinen, eivät muumit edusta mitään porvariston hillittyä charmia. Muumeille elämä tulee sellaisenaan, ja silloin kun huvittaa saa syödä pannukakkua tai leikkiä olevansa etsintäkuulutettu rikollinen. Kaikki on sallittua, kunhan toisia ei kiusata.

Kaikista ihmisistä ei saa muumimielisiä tekemälläkään, ja sen yrittäminenkin olisi jo muumifilosofian vastaista. Lisäksi voi vain kuvitella mitä yhteiskunnalle tapahtuisi, jos kaikki saisivat päähänsä haluavansa elää huoletonta elämää omassa laaksossaan ilmeisen omavaraisesti – muumit harvemmin käyttävät rahaa. Maailmassa on kuitenkin niin paljon ääri-ilmiöitä, että kaikkein pahimmille tosikoille ja kiihkoilijoille voisi tehdä oikein hyvää välillä heittäytyä vähän leikkisämmälle tuulelle – tehdä pieni seikkailu tai mennä perheen kanssa piknikille syömään vaapukkahilloa. Elämää ei tarvitse ottaa liian vakavasti.

Sushia ja karaokea

eli mitä mieltä olen Japanista osa II

Kun saan eteeni kunnollisen kauniisti asetellun annoksen sushia, vihreää teetä ja höyryävää misokeittoa, voisin itkeä onnesta. Ne edustavat minulle koko japanilaisuutta, erityisesti niitä asioita joita siinä arvostan. Estetiikka, kiireettömyys — ja terveellisyys! Sushin maut ovat puhtaat eivätkä yritä olla muuta kuin mitä ovat. Tässä kohdassa huomautan, että sushi tarkoittaa kaikkia riisiviinietikalla maustetusta riisistä valmistettuja ruokia oli niissä lisukkeena mitä tahansa — raaka kala yksinään on sashimia. Kun sushiaterian päälle saan lasin asahi-olutta tai kunnollista lämmintä sakea (japaniksi sake 酒 on yleisnimi alkoholille, nihonshu 日本酒 tarkoittaa riisiviiniä), voisin saavuttaa satorin.

Suodattamatonta nigori-sakea. Wikimedia commons.

Japanissa osataan todella antaa arvoa ruoalle. Kaikki perustuu raaka-aineiden tuoreuteen. Makumaailma on myös varsin erilainen kuin se mihin olemme Suomessa tottuneet. Tofu, merilevä, misotahna, riisi, soija ja shiitake-sienet, niistä on hyvä maku tehty. Japanilainen ruoka on mietoa ja useimmiten natriumglutamaattipitoista: kyseistä aromivahvisteena tunnettua ainetta on luonnollisesti rutkasti merilevässä.

Kun ajattelee japanilaisia stereotypioita, ei sushi suinkaan ole ainoa joka tulee mieleen. Geishat, ninjat ja samurait ovat oma kategoriansa, mutta mukaan kuuluvat myös karaoke, kieroutuneisuudessaan ylilyövä pornografia, anime ja manga, cosplay... Japanin populaarikulttuuri on hyvää vauhtia jyräämässä Suomeenkin, enkä ole ihan varma onko se siunaukseksi vai kiroukseksi. Usein tuntuu että samurai-ihanteet elävät Japanissa yhä, mutta kuinka todellisia nekään ovat? Toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen viljelty termi bushido, "soturin tie" ei esiinny kertaakaan samuraiden kirjoituksissa. 

Kunnia, meiyo, tosin on jotakin hyvin todellista, samoin kuin kunniaitsemurhat jotka edelleen kuuluvat japanilaisuuteen. Itsemurhat ovat tavallaan "hyväksyttävämpiä" kuin Suomessa, ja laskennallisesti niitä tapahtuukin Japanissa 15 minuutin välein, mikä tarkoittaa vuodessa 26 itsemurhaa 100 000 asukasta kohden (2009). Tulee muistaa että asukkaita maassa riittää, joten luku ei ole niin kaukana Suomen vastaavasta, 18,8 uhria 100 000 asukasta kohden (2007). Suurimmat syyt ovat työn ja yhteiskunnan asettamat paineet. Mutta miksi selittäisin tätä itse kun voin antaa japanilaisen tehdä sen puolestani? Alla Kenichi-nimisen graafisen suunnittelijan japaninkielinen lopputyö, joka summaa mitä japanilaisuus on. Vaikkei japania taitaisikaan, on visuaalinen ulosanti niin selkeää että sisällön varmasti ymmärtää:



Japan - The Strange Country (Japanese ver.) from Kenichi on Vimeo.

Jos Kenichin video ei riittänyt, summaa stereotypiat nätisti yhteen japanilaisen Komekome Club -yhtyeen musiikkivideo Funk Fujiyama 80-luvulta:

Niinpä niin, Fuji-vuori, Hiroshima ja Kioto ovat varmaan useimmille tuttuja. Laulussa jätetään mainitsematta oikeastaan vain manga ja anime, jotka eivät vielä 80-luvulla olleet ilmiö länsimaissa. Japanilaisuutta ajatellessa kulttuuri on helppo käsitteistää paketiksi erilaisia asioita: bonsai-puut, kivipuutarhat, no-teatteri, kabuki, haikut ja tankat. Ehkä juuri tässä on avain siihen, miksi japanilaisuudesta on tullut niin vahva kulttuurivaikuttaja. Paketti on helppo omaksua, tai ainakin kirsikat sen päältä.

Japanilaisuus on kuitenkin kakku joka on sisältä kitkerä. Olen monta kertaa törmännyt japanilaisuuden valtavaan painoon: kulttuuri on liian vahva, joustamaton. Ammoisen kihlattuni kanssa monet kiistat johtuivat siitä, etten "halunnut" kunnioittaa japanilaista kulttuuria. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään millä lyödä takaisin, tuntui että suomalainen kulttuuri on kovin pliisua mukautuvaisuudessaan. Muutenkin japanilaisuus on sisäänpäinkääntynyttä. Usein minusta on tuntunut että koko kulttuuri on tyystin hukassa itsensä kanssa.

Kabukinäyttelijä Otani Oniji. Wikimedia commons.

Eräs Japanissa lähetystyötä tehnyt Seppo-pastori neuvoi minua, etten saa koskaan ruveta japanilaiseksi mieheksi: "ideaalissa" japanilaisessa perheessä mies tekee pitkää työpäivää ja kotiin tullessaan saa vaimoltaan yukata-puvun päälle ja oluen käteen, ja siinä onkin sitten miehen panos kotitöihin ja kommunikointiin. Ei ihme että monet japanilaiset suhteet päätyvät eroon miehen jäädessä eläkkeelle. Avioparit eivät osaa oikein elää keskenään. Toisaalta japanilaisille suku on niin tärkeä, että se ajaa jopa oman aviokumppanin edelle: omat lapset ovat puolisoa läheisempiä, koska nämä ovat omaa sukua puolison ollessa vieras.

Tokiolainen pachinko-halli. Wimimedia commons.

Japani on kova ja suorituskeskeinen yhteiskunta. Siinä on paljon kaunista, mutta kovissa arvoissaan se on raskas kantaa. Japanilla on muutenkin kahdet kasvot: uudet ja vanhat. Äkkiseltään ei tule yhtään toista kulttuuria mieleen jossa niin vahvasti noudatettaisiin ikivanhoja perinteitä ja samalla oltaisiin niin kehityksen kärjessä. Paitsi nyt ehkä Korea, joka monin tavoin kulkenut samoja polkuja Japanin kanssa. Japanin räiskyvä populaarikulttuuri tuntuu usein kovin äärimmäiseltä. Pachinko-pelihallin kilkkeestä ja kalkkeesta saa lähinnä päänsäryn, ja japanilaista TV:tä katsellessa miettii lähinnä voiko tämä olla todellista. Mutta ehkä vastaus piileekin siinä: Japani on epätodellinen Kelluva maailma, ja siksi vetää puoleensa.

Toisaalta vaikka Japanissa vanha ja uusi tuntuvat olevan pahassa ristiriidassa keskenään, voi tarkempi tarkastelu tuottaa yllätyksiä: keräilykortit ovat jo 1800-luvun ilmiö, kun taas monet länsimaissa suositut sushit ovat vasta hiljattain länsimaissa kehitettyjä. Sekin on hyvä muistaa, ettei kukaan tiedä kuinka ninjat oikeasti pukeutuivat – siitä huolimatta kuinka näkyviä hahmoja nämä ovat populaarikulttuurissa.

Japanin kirsikoita maistellessa pitäisi kuitenkin muistaa kulttuurin toinenkin puoli. Vihreä teekin voi olla karvasta.

Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?

Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 

Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.

Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.

Sivistyksen harha-askel

Jokin aika sitten kirjoitin tietämättömyydestä.

Enää en ole niin varma, onko tiedonjano aina hyvä asia.

Keskustelin tänään luokanopettajaksi lukevan ystäväni kanssa, ja lähtökohtaisesti tämä väitti minun olevan väärässä: että ihmisen ei tarvitse tietää yleissivistyksestä mitään kyetäkseen elämään maailmassa. Ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän kuvitellen, että esivanhempamme asuivat puissa vielä vuosisata takaperin. Olen kuulemma liian ryvettynyt akateemisissa piireissä, liian elitistinen. Onko usko siitä, että muiden ihmisten tarvitsisi tietää maailmasta jotakin loppujen lopuksi vain halua pönkittää omaa paremmuutta?

Oli miten oli, tulin ajatelleeksi näkökulmaa, jonka olin aiemmin ohittanut. Jos ajattelee, että ihmiskunnan objektiivinen(?) tieto maailmasta on lisääntynyt huomattavasti, sanotaan viimeisen kolmensadan vuoden aikana, miten se on vaikuttanut ihmisten elämään tai onnellisuuteen? Nykymaailman ongelmat ovat ainakin aivan toista luokkaa kuin ennen tätä "sivistystä".

Esimerkiksi: 1900-luvulla on tapettu enemmän ihmisiä kuin koko edeltäneessä maailmanhistoriassa yhteensä. Jos sivistys tarkoittaa korkeampaa teknologian tasoa, se tarkoittaa myös suurempaa mahdollisuutta väärinkäyttää valtaa. Ihmisluonteelle ei varmaankaan mahda mitään, eikä sitä ilmeisesti ole tehty huipputeknologian, varsinkaan huipputehokkaiden aseiden aikaan. Eikö 1700-luvun valistuksen tarkoitus juuri ollut sivistää ihmistä, jotenkin jalostaa meistä parempia? Ja kuitenkin sen hedelmänä syttyivät maailmansodat. Samalla tavalla "sivistyksen" jakaminen on oikeuttanut imperialistit alistamaan muita kansoja, tekemään niistä kaltaisiaan.

Vielä 1800-luvullakaan ongelmat eivät olleet niin kärjistetyn globaaleja kuin nykyään. Nykyteknologialla ydinsota toisella puolen maapalloa vaikuttaisi kaikkeen, eikä kovin miellyttävällä tavalla. Jos sivistys tarkoittaa kasvavaa kärsimystä ja tuhoa ihmiskunnalle, sanoudun siitä irti. Ehkä pitäisi pyrkiä enemmänkin jonkinlaiseen taolaiseen tiedonjanon sammumiseen: voisimme elää onnellisina pienissä yhteisöissä, niin onnellisina, ettei meillä olisi tarvetta hankkia jotakin enemmän. Onko tämä vain utopiaa, ja onko sivistys itse asiassa tietämättömyyttä suurempi saatana?

Tietämättömyydestä

Yli vuosi on vierinyt vailla päivityksiä, mutta nyt otan itseäni niskasta ja yritän purkaa ajatukseni julkaisukelpoisiksi asti.

Olen aina ollut suorastaan faustilaisen tiedonjanoinen ihminen, ja yliopistolla tuntuu että kaikki ympärillä olevat ihmiset jakavat enemmän tai vähemmän saman ominaisuuden: kaikki kiinnostaa. Tällaisessa tiedonjanoisessa kuplassa eläessä järkyttyy aina kun tajuaa, miten monet ihmiset eivät tiedä, eivätkä haluakaan tietää maailmasta – no, yhtään mitään.

Laoslainen buddhapatsas tekee käsillään abhaya mudran, joka symboloi pelon ja tietämättömyyden hävittämistä. Wikimedia commons.

Kesän mittaan uskoni ihmisyyteen on alkanut huveta. Työskennellessään arkeologisilla kaivauksilla kuulee ohikulkijoita yhtä sun toista, mutta pahinta ovat kysymykset, jotka osoittavat ihmisten täyden tietämättömyyden ja puhtaan maalaisjärjen puutteen. Tässä muutama huolestuttava esimerkki:

Eräs keski-ikäinen herrasmies oli tavattoman järkyttynyt kuullessaan, että rautaa käytettiin jo 1700-luvulla. Näytti että hänen koko maailmankuvansa olisi järkkynyt, kun kerroimme sitä käytetyn Suomessa jo 500-luvulla eaa. ja maailmalla neljä ja puoli tuhatta vuotta. Olikohan hän kuullut ajanjaksosta nimeltä rautakausi?

Kaivaessamme Aurajokirannassa 1700-luvulla rakennetun talon perustuksia, utelivat muutamat ohikulkijat, oliko talo alunperin rakennettu veden alle. Siis mitä? Muutama sata vuotta sitten ihmisillä ei tiettävästi ollut kiduksia.

Yleisesti tuntuu siltä, että ihmisten kronologian taju yltää juuri ja juuri oman elämän ajalle, eikä muulla sitten olekaan väliä. Olen kuullut sanottavan, että suomalaisten historiantaju alkaa talvisodasta ja päättyy jatkosotaan, mutta tosiasiassa tiedän kyllä ihmisiä joilla se ei ole niinkään pitkä. Pikkusiskoni ei esimerkiksi tiedä ketä vastaan Suomi mainituissa sodissa taisteli, mutta mitäpä pienistä yksityiskohdista. Kerran kauppajonossa taas eräs nainen kertoi minulle vakavana, että keskiajalla syötiin vain raakaa lihaa – eihän silloin ollut tulta! Hänen tietolähteensä oli jokin elokuva.

Herkules suojelee maalaustaidetta Välinpitämättömyydeltä ja Kateudelta. Cornelis Lens, 1763. Wikimedia commons.

Näiden tyhjentävien kommenttien jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tällaiset ihmiset maailmankuvansa oikein rakentavat. On ilmeisesti täysin mahdollista elää elämänsä tasaisena kelkkamäkenä hautaan kertaakaan ajattelematta pintaa syvemmälle, näkemättä niitä merkityksiä mitä kaikkeen liittyy. Kaikesta päätellen usealla ihmisellä lakkaa myös looginen ajattelu kun nämä kypsyvät aikuisiksi. Jos vaivautuisi hieman käyttämään järkeä, vaikuttaisi aika ilmeiseltä ettei 1700-luvun Turkua ole rakennettu veden alle, tai että keskiajalla todennäköisesti oli olemassa tiiliä jos meillä kerran on tiilestä rakennettuja keskiaikaisia kirkkoja ja linnoja. Tuntuisi myös järkevältä olettaa että muutama sata vuotta takaperin oltaisiin jo osattu käyttää tulta ja valmistaa rautaesineitä, esimerkiksi 1800-luvun teollista vallankumousta olisi hieman vaikea kuvitella ilman näitä. Ei sillä etteikö historiantietämyksen puute olisi ainoa ongelma; nämä ihmiset lienevät samoja, joiden mielestä sähkö tulee pistorasiasta ja joka päivä on saatava lehtipihvi, koska liha on heidän mielestään hyvää. Asioiden suhteita, syitä ja seurauksia, ei osata nähdä.

On eri asia olla tietämätön jostakin kuin olla haluamatta tietää. En minäkään tiedä tarkalleen miten polttomoottori toimii, mutta tiedostan etten tiedä ja häpeän sitä. Pelottavinta on, että tietämättömille ihmisille voi kertoa lähes mitä tahansa, ja nämä voivat niellä sen totuutena. Tällainen akuutti lähdekritiikin puute pakottaa myös kysymään, miten demokratia voi toimia, jos valtaosa ihmisistä on tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Väkisinkin nousee mieleen Winston Churchillin lausahdus, että "paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa". Myös Esko Valtaoja on sitä mieltä, että ihmisten mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Onkin hassu ajatus, että ihmisellä, joka ei tiedä asiasta hölkäsen pöläystä, on siihen sama valta kuin jollakin, joka on syvästi perehtynyt aiheeseen. Eiväthän huipputeknologiaankaan kajoa kuin insinöörit, miksi yhteiskunnan hoidon pitäisi olla erilaista?

Tavallaan ajan ehkä takaa enemmän meritokraattista, pätevöityneiden valtaan perustuvaa mallia. Jokaisella on ehdottomasti oltava oikeus vaikuttaa, mutta monta hölmöä harvemmin saa hyvää päätöstä aikaan. Eikö äänestystilaisuudessa voisi olla testi, jossa testattaisiin ymmärtääkö äänestäjä politiikan toimintaperiaatteen? Samanlainen koe voisi olla ehtona myös kansanedustajille.

Toisaalta, ehkä tietämättömyyteen jättäytymisessä on puolensa. Saarnaaja oli enemmän kuin oikeassa sanoessaan, että "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää". Tietämättömänä maailman ongelmista on helppo olla onnellinen, ja eikö onnellisuus ole useimpien ihmisten pyrkimys? Ehkä suuret tietämättömien massat myös hillitsevät niitä, joilla tieto on. Jos pelkästään nerot sotisivat keskenään, voisi tulla rumaa jälkeä.

Marseille-tarotkorttipakan (1701-1715) Hölmö ei välitä, vaikka koira pureskelee tämän nilkkoja. Wikimedia commons.

Vielä nousee mieleen yksi kysymys: jos Suomessa, missä peruskoulutus on huippuluokkaa ja menestys PISA-tutkimuksissa kiistatonta voi asua niin tietämättömiä ihmisiä, miten paha onkaan tilanne muualla maailmassa? Millaisissa käsissä tämä planeettamme oikein on? Jos minulta kysytään lääkettä ongelmaan, pistäisin koko ihmiskunnan pakkolukemaan wikipedia-artikkeleita – ja ennen sitä alojen asiantuntijat kirjoittamaan niitä. Kaikki lähtee koulutuksesta, mutta suunnaton valta on myös medialla. En usko että Big Brotherin kaltaiset ohjelmat ainakaan palvelevat ihmiskunnan sivistystason nostamista, mutta tämänkin konseptin taustalla kummittelee George Orwellin romaanin 1984 vinha totuus: "tietämättömyys on valtaa". Tietämättömiä ihmisparkoja onkin helppo hallita.

Pyhimykset

Katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhimyksissä on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. Luterilaisesta tai kaikin puolin maallistuneesta perinteestä katsoen on helppo nauraa keskiaikaisille kummallisuuksille joita pyhimyskultteihin on liittynyt, mutta pyhimykset ovat mielenkiintoisia myös nykyisinä elävän uskon kohteina.

Lähestulkoon kaikilla asioilla tuntuu olevan oma jollei useampiakin suojeluspyhimyksiä. Joskus asioiden taustalla on selkeä logiikka, joskus ei. Eikö ole aivan järkeenkäyvää, että elävältä pariloidusta Pyhästä Laurentiuksesta tuli kokkien suojelija? Tai että elävältä nyljetyksi tullut Pyhä Bartholomeus Apostoli on nahkureiden suojeluspyhimys? Melko groteskisti hänet yleensä kuvataan nyljettynä oma nahkansa kietaistuna ympärille. Melko kaukaa haetulta tuntuu kuitenkin, että Bartholomeus on myös neurologisten tautien suojeluspyhimys - kenties siksi että hänen nimessään on ajettu pois pahoja henkiä, ja nämähän juuri mm. MS-tautia aiheuttavat.

Pyhä Bartholomeus nahkoineen. 1500-luvulta.

Tietysti on hienoa että pyhimykset, Jumalaa lähellä olevat esirukoilijat ja esikuvat, ovat päivittäneet tehtäviään nykyaikaan. Historiallisuudeltaan hieman kyseenalainen jättiläinen Pyhä Kristoforos (kreik. Kristuksenkantaja) on nykyään esimerkiksi rekkakuskien ja motoristien suojeluspyhimys. Legendan mukaan hän kerran kantoi Kristuslapsen joen yli ja kantoi samalla hetken koko maailman syntejä.

Joskus keskiajan pettämätön logiikka hämmästyttää. Pyhä Nikolaos, Joulupukin esikuva, on paitsi lasten, myös merimiesten ja prostituoitujen suojeluspyhimys. Mikä näitä ihmisryhmiä yhdistää? Tarinan mukaan Nikolaos aikoinaan laannutti myrskyn, mikä selittää merimiehet. Legendan mukaan hän myös heitti pussin kultaa erään perheen savupiipusta jotteivät perheen tyttäret olisi joutuneet prostituoiduiksi. Siis pelastamalla naisia prostituutiolta hänestä tuli prostituoitujen pyhimys? Mitäköhän herra Nikolaos mahtaisi olla mieltä jos tietäisi.

Jos nykyuskovalta traditiosta riippumatta kysyy, hän varmasti vastaa asiantuntevasti ettei pyhimyksiä palvota, vaan heitä kunnioitetaan. He olivat ihmisiä, mutta ovat eläneet Jumalan tahtoa toteuttavan elämän ja ovat siksi keskivertotallaajaa lähempänä Jumalaa, jota on siis helpompi heidän kauttaan lähestyä. Rohkenen kuitenkin epäillä, mahtoiko ajatus olla niin selvänä keskiajan usein lukutaidottomille uskovaisille, joille pyhimykset taisivat olla eräänlaisia puolijumalia, tai aiempien pakanajumalten korvikkeita. Esimerkiksi Norjassa palvottu kanonisoimaton pyhimys Pyhä Thor kalskahtaa epäilyttävästi eräältä viikinkijumaluudelta...

Kansa myös kehitti pyhimyksistä omia tulkintoja: esimerkiksi Pyhästä Apostoli Andreaasta kehittyi Suomessa metsästäjien suojelupyhimys. Syynä saattoi olla, että hän veljensä Pietarin tapaan oli kalastaja, mutta todennäköisempi selitys on, että suomalaiset eivät ihan täysin ymmärtäneet pyhimyksen symbolia, vinoristiä, jota tämä pitelee käsissään. Roomalaisen teloitusvälineen sijaan se toi heille mieleen pienriistan pyynnissä käytetyn vipuansan, ja niin Andreasta alettiinkin Suomessa kutsua Vipu-Antiksi, Antero Vipuseksi.

Apostoli Andreas ja vinoristi, vieressään Pyhä Bartholomeus. Turun tuomiokirkko. Kuva: Ilari Aalto