Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?

Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 

Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.

Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.

Sivistyksen harha-askel

Jokin aika sitten kirjoitin tietämättömyydestä.

Enää en ole niin varma, onko tiedonjano aina hyvä asia.

Keskustelin tänään luokanopettajaksi lukevan ystäväni kanssa, ja lähtökohtaisesti tämä väitti minun olevan väärässä: että ihmisen ei tarvitse tietää yleissivistyksestä mitään kyetäkseen elämään maailmassa. Ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän kuvitellen, että esivanhempamme asuivat puissa vielä vuosisata takaperin. Olen kuulemma liian ryvettynyt akateemisissa piireissä, liian elitistinen. Onko usko siitä, että muiden ihmisten tarvitsisi tietää maailmasta jotakin loppujen lopuksi vain halua pönkittää omaa paremmuutta?

Oli miten oli, tulin ajatelleeksi näkökulmaa, jonka olin aiemmin ohittanut. Jos ajattelee, että ihmiskunnan objektiivinen(?) tieto maailmasta on lisääntynyt huomattavasti, sanotaan viimeisen kolmensadan vuoden aikana, miten se on vaikuttanut ihmisten elämään tai onnellisuuteen? Nykymaailman ongelmat ovat ainakin aivan toista luokkaa kuin ennen tätä "sivistystä".

Esimerkiksi: 1900-luvulla on tapettu enemmän ihmisiä kuin koko edeltäneessä maailmanhistoriassa yhteensä. Jos sivistys tarkoittaa korkeampaa teknologian tasoa, se tarkoittaa myös suurempaa mahdollisuutta väärinkäyttää valtaa. Ihmisluonteelle ei varmaankaan mahda mitään, eikä sitä ilmeisesti ole tehty huipputeknologian, varsinkaan huipputehokkaiden aseiden aikaan. Eikö 1700-luvun valistuksen tarkoitus juuri ollut sivistää ihmistä, jotenkin jalostaa meistä parempia? Ja kuitenkin sen hedelmänä syttyivät maailmansodat. Samalla tavalla "sivistyksen" jakaminen on oikeuttanut imperialistit alistamaan muita kansoja, tekemään niistä kaltaisiaan.

Vielä 1800-luvullakaan ongelmat eivät olleet niin kärjistetyn globaaleja kuin nykyään. Nykyteknologialla ydinsota toisella puolen maapalloa vaikuttaisi kaikkeen, eikä kovin miellyttävällä tavalla. Jos sivistys tarkoittaa kasvavaa kärsimystä ja tuhoa ihmiskunnalle, sanoudun siitä irti. Ehkä pitäisi pyrkiä enemmänkin jonkinlaiseen taolaiseen tiedonjanon sammumiseen: voisimme elää onnellisina pienissä yhteisöissä, niin onnellisina, ettei meillä olisi tarvetta hankkia jotakin enemmän. Onko tämä vain utopiaa, ja onko sivistys itse asiassa tietämättömyyttä suurempi saatana?

Tietämättömyydestä

Yli vuosi on vierinyt vailla päivityksiä, mutta nyt otan itseäni niskasta ja yritän purkaa ajatukseni julkaisukelpoisiksi asti.

Olen aina ollut suorastaan faustilaisen tiedonjanoinen ihminen, ja yliopistolla tuntuu että kaikki ympärillä olevat ihmiset jakavat enemmän tai vähemmän saman ominaisuuden: kaikki kiinnostaa. Tällaisessa tiedonjanoisessa kuplassa eläessä järkyttyy aina kun tajuaa, miten monet ihmiset eivät tiedä, eivätkä haluakaan tietää maailmasta – no, yhtään mitään.

Laoslainen buddhapatsas tekee käsillään abhaya mudran, joka symboloi pelon ja tietämättömyyden hävittämistä. Wikimedia commons.

Kesän mittaan uskoni ihmisyyteen on alkanut huveta. Työskennellessään arkeologisilla kaivauksilla kuulee ohikulkijoita yhtä sun toista, mutta pahinta ovat kysymykset, jotka osoittavat ihmisten täyden tietämättömyyden ja puhtaan maalaisjärjen puutteen. Tässä muutama huolestuttava esimerkki:

Eräs keski-ikäinen herrasmies oli tavattoman järkyttynyt kuullessaan, että rautaa käytettiin jo 1700-luvulla. Näytti että hänen koko maailmankuvansa olisi järkkynyt, kun kerroimme sitä käytetyn Suomessa jo 500-luvulla eaa. ja maailmalla neljä ja puoli tuhatta vuotta. Olikohan hän kuullut ajanjaksosta nimeltä rautakausi?

Kaivaessamme Aurajokirannassa 1700-luvulla rakennetun talon perustuksia, utelivat muutamat ohikulkijat, oliko talo alunperin rakennettu veden alle. Siis mitä? Muutama sata vuotta sitten ihmisillä ei tiettävästi ollut kiduksia.

Yleisesti tuntuu siltä, että ihmisten kronologian taju yltää juuri ja juuri oman elämän ajalle, eikä muulla sitten olekaan väliä. Olen kuullut sanottavan, että suomalaisten historiantaju alkaa talvisodasta ja päättyy jatkosotaan, mutta tosiasiassa tiedän kyllä ihmisiä joilla se ei ole niinkään pitkä. Pikkusiskoni ei esimerkiksi tiedä ketä vastaan Suomi mainituissa sodissa taisteli, mutta mitäpä pienistä yksityiskohdista. Kerran kauppajonossa taas eräs nainen kertoi minulle vakavana, että keskiajalla syötiin vain raakaa lihaa – eihän silloin ollut tulta! Hänen tietolähteensä oli jokin elokuva.

Herkules suojelee maalaustaidetta Välinpitämättömyydeltä ja Kateudelta. Cornelis Lens, 1763. Wikimedia commons.

Näiden tyhjentävien kommenttien jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tällaiset ihmiset maailmankuvansa oikein rakentavat. On ilmeisesti täysin mahdollista elää elämänsä tasaisena kelkkamäkenä hautaan kertaakaan ajattelematta pintaa syvemmälle, näkemättä niitä merkityksiä mitä kaikkeen liittyy. Kaikesta päätellen usealla ihmisellä lakkaa myös looginen ajattelu kun nämä kypsyvät aikuisiksi. Jos vaivautuisi hieman käyttämään järkeä, vaikuttaisi aika ilmeiseltä ettei 1700-luvun Turkua ole rakennettu veden alle, tai että keskiajalla todennäköisesti oli olemassa tiiliä jos meillä kerran on tiilestä rakennettuja keskiaikaisia kirkkoja ja linnoja. Tuntuisi myös järkevältä olettaa että muutama sata vuotta takaperin oltaisiin jo osattu käyttää tulta ja valmistaa rautaesineitä, esimerkiksi 1800-luvun teollista vallankumousta olisi hieman vaikea kuvitella ilman näitä. Ei sillä etteikö historiantietämyksen puute olisi ainoa ongelma; nämä ihmiset lienevät samoja, joiden mielestä sähkö tulee pistorasiasta ja joka päivä on saatava lehtipihvi, koska liha on heidän mielestään hyvää. Asioiden suhteita, syitä ja seurauksia, ei osata nähdä.

On eri asia olla tietämätön jostakin kuin olla haluamatta tietää. En minäkään tiedä tarkalleen miten polttomoottori toimii, mutta tiedostan etten tiedä ja häpeän sitä. Pelottavinta on, että tietämättömille ihmisille voi kertoa lähes mitä tahansa, ja nämä voivat niellä sen totuutena. Tällainen akuutti lähdekritiikin puute pakottaa myös kysymään, miten demokratia voi toimia, jos valtaosa ihmisistä on tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Väkisinkin nousee mieleen Winston Churchillin lausahdus, että "paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa". Myös Esko Valtaoja on sitä mieltä, että ihmisten mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Onkin hassu ajatus, että ihmisellä, joka ei tiedä asiasta hölkäsen pöläystä, on siihen sama valta kuin jollakin, joka on syvästi perehtynyt aiheeseen. Eiväthän huipputeknologiaankaan kajoa kuin insinöörit, miksi yhteiskunnan hoidon pitäisi olla erilaista?

Tavallaan ajan ehkä takaa enemmän meritokraattista, pätevöityneiden valtaan perustuvaa mallia. Jokaisella on ehdottomasti oltava oikeus vaikuttaa, mutta monta hölmöä harvemmin saa hyvää päätöstä aikaan. Eikö äänestystilaisuudessa voisi olla testi, jossa testattaisiin ymmärtääkö äänestäjä politiikan toimintaperiaatteen? Samanlainen koe voisi olla ehtona myös kansanedustajille.

Toisaalta, ehkä tietämättömyyteen jättäytymisessä on puolensa. Saarnaaja oli enemmän kuin oikeassa sanoessaan, että "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää". Tietämättömänä maailman ongelmista on helppo olla onnellinen, ja eikö onnellisuus ole useimpien ihmisten pyrkimys? Ehkä suuret tietämättömien massat myös hillitsevät niitä, joilla tieto on. Jos pelkästään nerot sotisivat keskenään, voisi tulla rumaa jälkeä.

Marseille-tarotkorttipakan (1701-1715) Hölmö ei välitä, vaikka koira pureskelee tämän nilkkoja. Wikimedia commons.

Vielä nousee mieleen yksi kysymys: jos Suomessa, missä peruskoulutus on huippuluokkaa ja menestys PISA-tutkimuksissa kiistatonta voi asua niin tietämättömiä ihmisiä, miten paha onkaan tilanne muualla maailmassa? Millaisissa käsissä tämä planeettamme oikein on? Jos minulta kysytään lääkettä ongelmaan, pistäisin koko ihmiskunnan pakkolukemaan wikipedia-artikkeleita – ja ennen sitä alojen asiantuntijat kirjoittamaan niitä. Kaikki lähtee koulutuksesta, mutta suunnaton valta on myös medialla. En usko että Big Brotherin kaltaiset ohjelmat ainakaan palvelevat ihmiskunnan sivistystason nostamista, mutta tämänkin konseptin taustalla kummittelee George Orwellin romaanin 1984 vinha totuus: "tietämättömyys on valtaa". Tietämättömiä ihmisparkoja onkin helppo hallita.

Pyhimykset

Katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhimyksissä on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. Luterilaisesta tai kaikin puolin maallistuneesta perinteestä katsoen on helppo nauraa keskiaikaisille kummallisuuksille joita pyhimyskultteihin on liittynyt, mutta pyhimykset ovat mielenkiintoisia myös nykyisinä elävän uskon kohteina.

Lähestulkoon kaikilla asioilla tuntuu olevan oma jollei useampiakin suojeluspyhimyksiä. Joskus asioiden taustalla on selkeä logiikka, joskus ei. Eikö ole aivan järkeenkäyvää, että elävältä pariloidusta Pyhästä Laurentiuksesta tuli kokkien suojelija? Tai että elävältä nyljetyksi tullut Pyhä Bartholomeus Apostoli on nahkureiden suojeluspyhimys? Melko groteskisti hänet yleensä kuvataan nyljettynä oma nahkansa kietaistuna ympärille. Melko kaukaa haetulta tuntuu kuitenkin, että Bartholomeus on myös neurologisten tautien suojeluspyhimys - kenties siksi että hänen nimessään on ajettu pois pahoja henkiä, ja nämähän juuri mm. MS-tautia aiheuttavat.

Pyhä Bartholomeus nahkoineen. 1500-luvulta.

Tietysti on hienoa että pyhimykset, Jumalaa lähellä olevat esirukoilijat ja esikuvat, ovat päivittäneet tehtäviään nykyaikaan. Historiallisuudeltaan hieman kyseenalainen jättiläinen Pyhä Kristoforos (kreik. Kristuksenkantaja) on nykyään esimerkiksi rekkakuskien ja motoristien suojeluspyhimys. Legendan mukaan hän kerran kantoi Kristuslapsen joen yli ja kantoi samalla hetken koko maailman syntejä.

Joskus keskiajan pettämätön logiikka hämmästyttää. Pyhä Nikolaos, Joulupukin esikuva, on paitsi lasten, myös merimiesten ja prostituoitujen suojeluspyhimys. Mikä näitä ihmisryhmiä yhdistää? Tarinan mukaan Nikolaos aikoinaan laannutti myrskyn, mikä selittää merimiehet. Legendan mukaan hän myös heitti pussin kultaa erään perheen savupiipusta jotteivät perheen tyttäret olisi joutuneet prostituoiduiksi. Siis pelastamalla naisia prostituutiolta hänestä tuli prostituoitujen pyhimys? Mitäköhän herra Nikolaos mahtaisi olla mieltä jos tietäisi.

Jos nykyuskovalta traditiosta riippumatta kysyy, hän varmasti vastaa asiantuntevasti ettei pyhimyksiä palvota, vaan heitä kunnioitetaan. He olivat ihmisiä, mutta ovat eläneet Jumalan tahtoa toteuttavan elämän ja ovat siksi keskivertotallaajaa lähempänä Jumalaa, jota on siis helpompi heidän kauttaan lähestyä. Rohkenen kuitenkin epäillä, mahtoiko ajatus olla niin selvänä keskiajan usein lukutaidottomille uskovaisille, joille pyhimykset taisivat olla eräänlaisia puolijumalia, tai aiempien pakanajumalten korvikkeita. Esimerkiksi Norjassa palvottu kanonisoimaton pyhimys Pyhä Thor kalskahtaa epäilyttävästi eräältä viikinkijumaluudelta...

Kansa myös kehitti pyhimyksistä omia tulkintoja: esimerkiksi Pyhästä Apostoli Andreaasta kehittyi Suomessa metsästäjien suojelupyhimys. Syynä saattoi olla, että hän veljensä Pietarin tapaan oli kalastaja, mutta todennäköisempi selitys on, että suomalaiset eivät ihan täysin ymmärtäneet pyhimyksen symbolia, vinoristiä, jota tämä pitelee käsissään. Roomalaisen teloitusvälineen sijaan se toi heille mieleen pienriistan pyynnissä käytetyn vipuansan, ja niin Andreasta alettiinkin Suomessa kutsua Vipu-Antiksi, Antero Vipuseksi.

Apostoli Andreas ja vinoristi, vieressään Pyhä Bartholomeus. Turun tuomiokirkko. Kuva: Ilari Aalto

Ritari Ässä ja muita havaintoja erilaisuudesta

Viime viikolla raadoin neljä päivää Turun keskiaikaisilla markkinoilla, ja sain varsin perusteellisen oppitunnin erilaisuudesta. Markkinoita varten olin nimittäin tietenkin varustautunut keskiaikavermein ja kotimatkat kuljin kaupungin läpi ne ylläni.

Ensinnäkin huomasin olevani kävelevä puheenaihe poistuessani markkina-alueelta. Kuin sopimuksesta ohi kuljettuani ihmiset takanani aloittivat keskustelun sanoilla "ai täällä on nyt ne keskiaikamarkkinat". Eräs vastaantullut tätilauma taas päästeli ilahtuneita huutoja nähdessään oikean "ritari Ässän".
Siinä ei ole mitään vikaa, mutta mistä johtuu että keskiaikavaatteissa, tai muutenkin poikkeavassa vaateparressa kulkeminen aina herättää sivullisissa pakollisen tarpeen kommentoida asiaa? Yrittävätkö he etsiä poikkeavalle ilmiölle luonnollista selitystä? "Miksi kukaan nyt tavallisesti pukeutuisi noin."

Ihan ensimmäisenä aamuna eräs setä myös ystävällisesti huomautti, että "nyt ei hyvältä näytä". Samanlaista huomiota sain viime vuonna Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoitten alla, kun ohi ajaneesta poppia jumputtavasta autosta huudettiin, että "nyt ei mene vahvasti". Rohkenisin silti epäillä, että toteutin itseäni enemmän ja elin vahvemmin kuin ne huutelijat.

Oli myös mieletöntä huomata, että siinä missä markkinoilla oli mitä luonnollisin osa kokonaisuutta, oli niitten ulkopuolella heti kaiken huomion keskipiste ja suoranainen outous. Minun oli äkkiä hyvin helppo ymmärtää maahanmuuttajaa, joka on kotoisin täysin vieraasta kulttuurista. Vain pienellä ulkoisen olemuksen muutoksella ihmisen on siis mahdollista tehdä itsestään poikkeava, jopa pelottava. Tuntuu todella oudolta muuttua vieraaksi omalle elinympäristölleen.

Mitä jos ihan kapinallisuutta alkaisin arkisinkin pukeutua keskiaikaisittain? Kai se olisi tietynlaista ekshibitionismia sekin.

Esi-isät

Ihminen on ihminen vain osana yhteisöä. Selvä. Mutta mitä yhteisöä?
Pienimmillään yhteisö on oma perhe, laajimmillaan koko ihmislaji - eivätkä vain nykyiset, vaan myös menneet ja tulevat sukupolvet. Ei ole mikään ihme että esi-isät on universaalisti monessa kulttuurissa liitettykin osaksi elävien yhteisöä.

Erityisesti "primitiiviset" kulttuurit ovat harrastaneet esi-isien palvontaa, ja moneen kehittyneeseenkin teologiaan on kuulunut vainajille uhraaminen ja näiden pitäminen tyytyväisenä. Esimerkiksi muinainen Egypti ja nyky-Kiina sekä Japani ovat eräitä esimerkkejä pitkälle viedystä esi-isien kunnioituksesta.

Vaikka esi-isien palvonta ja kunnioitus on yleistä, sen muodot ovat olleet hyvin kirjavia. Toisissa kulttuureissa esi-isiin pidetään pientä etäisyyttä, kun toisissa taas nämä otetaan ihan fyysisesti mukaan tekemisiin. Esimerkiksi Madagaskarilla on tapana viedä esi-isien luita ajelulle ja näyttää mitä uutta on saatu aikaan, Sisiliassa taas pidetään katakombeissa hellästi huolta ja käydään muistelemassa esivanhempien muumioitujen jäännösten luona.
Ovatko kaikki vainajat sitten esi-isiä? Usein esi-isä-status ei ole automaattinen asemanmuutos kun on heittänyt lusikan nurkkaan. Esimerkiksi Japanissa vaaditaan erityisten muistojuhlien järjestäminen 1., 3., 7., 13., 17., 23. ja 33. vuosi kuolemasta ennen kuin vainaja liittyy esi-isien joukkoon ja tulee kamiksi, jumalolennoksi. Esi-isäksi tuleminen on shintolaisuudessa viimeinen päämäärä syntymästä alkaneessa ketjussa. Toisin kuin Kiinassa, muistetaan Japanissa esi-isiä kuitenkin vain melko lyhyen ketjun päähän. Kaukaisimmista edeltäjistä muistetaan vain yleensä kansallisesti merkittäviä hahmoja, joilla voi olla hyvinkin voimakas jumalkultti ympärillään.

Sakea, lähdevettä ja riisiä haudalla Japanissa. wikimedia

Maailmalla esivanhempien palvonta on yleistä, mutta entä meillä Suomessa? Monet käyvät pyhäinmiestenpäivänä viemässä kynttilöitä sukulaisten haudoille ja huolehtivat kukkaistutuksista, mutta muuten vainajakulttimme tuntuu aika hiljaiselta. Toisin oli ennen.
Yhä edelleen jotkut sukulaiskansamme Siperiassa pitävät yllä esi-isäkulttia. Kun ihmiset kuolevat, veistetään näistä toisinaan puinen esi-isäpatsas, josta tulee eräänlainen suojelushaltija. Kulttuurista riippuen näitä haltijapatsaita säilytetään joko erityisissä aitoissa, asumuksessa tai uhrilehdoissa. Voimakkaita esi-isiä saatetaan palvoa kauankin, mutta valtaosa vainajista väistämättä hiljalleen unohtuu esivanhempien harmaaseen massaan.
Suomessa on vielä 1800-luvulla liitetty kuolemaan valtavasti riittejä ja uskomuksia, jotka kielivät vuosisatoja tai -tuhansia vanhasta esivanhempien kunnioituksesta. Etenkin Karjalassa ortodoksikalmistot olivat paikkoja, joissa ihmiset kävivät ruokailemassa esi-isien kanssa.

Deniuenkhonsu palvomassa Ra-jumalaa runsaan ruokauhripöydän ääressä. Maagiset kuvat takasivat vainajien tarpeiden täyttyvän, vaikka sukulaiset laiminlöisivät uhraamisen. 900-luku eaa., wikimedia.

Myös mm. muinaisessa Egyptissä, missä vainajakultti oli viety huippuunsa, kuului vainajan kanssa ruokailu perinteisiin. Vainajan haudassa uhrattiin ruokaa säännöllisin väliajoin, ja tiettyinä juhlapäivinä hautaan mentiin aterioimaan itsekin. Ajatus heijastaa uskoa siihen, että vainajilla oli elävien tarpeet, mutta toisaalta myös sitä, että poisnukkuneita pidettiin osana elävien yhteisöä.

Jos esivanhemmille uhraaminen on yhteistä monille kansoille, on yhtäläisyyksiä myös esi-isien kuvaamisessa. Lähestulkoon aina esivanhemmat kuvataan hyvin tyylitellysti, vailla persoonallisia piirteitä. Poikkeuksena tietenkin ovat monessa perinteessä vastikään hiippakuntaa vaihtaneet, joista saattaa nykyään olla valokuvia.
Vasemmalla on nigerialainen 1500-lukua edeltävä esi-isäveistos, jolla on tyylitellyt kasvot, pujoparta ja hyvin tyylitelty penis. Oikealla taas on uudempi maorien esi-isä Hotunuista, runsaskoristeisesta kokoontumistalosta Uudessa Seelannissa.

Usko esi-isien valvovaan yhteisöön on tavallaan aika lohdullinen. Törppöilevien elävien taustalla on loputon ketju samoja virheitä toistaneita esivanhempia, joilla varmasti olisi kollektiivista kokemusta jakaa ja tukea jälkeläisiään. On hyvä myös muistaa se, että elävät ovat aina hyvin marginaalinen vähemmistö kuolleiden rinnalla. Eikö tässä ole jo syytä ottaa esi-isät vakavasti?

Usein ajatellaan laiminlyötyjen esi-isien aiheuttavan onnettomuuksia ja tuovan epäonnea. Ehkä VRkin kulkisi ensi talvena sutjakammin jos puhaltaisimme vähän henkeä muinaiseen esi-isäkulttiin ja veisimme Amalia-tädin haudalle ensi kerralla kukkien sijaan tämän suosikkisherryä.

Minä

Eksyin taas ajattelemaan eräänä päivänä moraalia. Pakko myöntää, ettei moraalifilosofia tai etiikka ole koskaan ollut minulle se ykkösala, vaikka sillä alueella filosofian pitäisi ehkä käytännössä eniten näkyä, tuottamassa hyvää yhteiskunnalle.

Kaikista ihmisistä ei voi pitää tasapuolisesti, mutta ennakkoluulot ja negatiiviset asenteet muita kohtaan johtavat helposti suoranaiseen inhoon. Inhosta taas ei ole pitkä askel väkivaltaan, henkiseen ja fyysiseen, ja väkivaltahan tunnetusti pimeälle puolelle vie.

Keskitysleirin kokeneen filosofi Emmanuel Levinasin teoriassa toisen kasvojen kohtaamisesta "kasvot" edustavat koko toisen ihmisen Toiseutta, jota ihminen kaipaa. Teot voivat olla moraalisia vain, kun ihminen on kohdannut toisen kasvot, asettautunut tämän asemaan. Tulin pohtineeksi, voisiko kohtaamisen viedä vielä syvemmälle? Ihmiselle tuntuu olevan mahdollista laiminlyödä toisia ja puolustaa yksin omaa etuaan, näki näiden kasvot tai ei, mutta entä jos näkisi itsensä jokaisessa ihmisissä? Miten läpitunkeva voisi olla ajatus siitä, että Sinä olet Minä, että hän, he ja me kaikki olemme Minä? Jos ihminen näkisi jokaisen katseessa omansa, oman ihmisyytensä ja minänsä loputtomuuden, voisi todellinen myötätunto olla mahdollista.

Pohdin myös ihmisen suhdetta koko ihmiskuntaan. Filosofiassa ei ole millään tavoin uusi näkemys, että ihminen olisi täysi ihminen vain suhteessa muihin ihmisiin, yhteisön kautta. Yksilö on rajallinen, mutta tähän nähden yhteisö on huomattavasti pitkäikäisempi ja kyvykkäämpi. Monta älykästä päätä on yleensä parempi kuin yksi, eikä puhe yhteisön muistista ole mitään harhaa. Jokainen yksilö jättää jälkensä yhteisön kulttuuriin ja kenties geeniperimään, ja tämä jälki, vaikka vain pisarana valtameressä, säilyy vuosituhansia. Jos minuuden käsitteen yltää kaikkiin ihmisiin, ei minän olemassaolo todellakaan pääty kuolemaan. Minä, minun ihmisyyteni, jatkaa toteutumistaan kunnes ihmisten suku viimein sammuu.

"Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni," kirjoitti Sinuhe Egyptiläinen.

Ajatusleikit ovat hyvää ajanvietettä, eikö?