Menneisyys on vieras maa

Toissa perjantaina olin Hämeenlinnalaisella alakoululla pitämässä vitosluokkalaisille näiden ihka ensimmäisiä historiantunteja. Huomasin olevani yllättävän haastavan tehtävän äärellä: kuinka kertoa ymmärrettävästi mitä menneisyys tarkoittaa joukolle ihmisiä, joille kronologialla ei suuremmin ole merkitystä? Olen joutunut pohtimaan samaa asiaa itse menneiden aikojen kanssa touhutessani, eikä vastaus ole aivan yksinkertainen. Joku voisi sanoa menneen tarkoittavan kulunutta aikaa, ollutta ja mennyttä. Tietysti niinkin, mutta tästä määritelmästä katoaa tyystin inhimillinen elementti. Menneisyys on kuitenkin joskus ollut nykyhetki, yhtä elävä ja arvaamaton kuin se, jota itse elämme.

Päätin lähestyä aihetta kirjailija L.P. Hartleyn sitaatin kautta. Menneisyydentutkimuksessa ikoniseen asemaan nousseet vuonna 1953 julkaistun romaanin The Go-Betweenin alkusanat kuuluvat:

"Menneisyys on vieras maa; siellä asiat tehdään toisin."

Olin todella yllättynyt siitä, mitä oppilaat saivat lausahduksesta irti. He käsittivät menneisyyden sen kautta hyvin konkreettisesti. Nykyään on mahdollista matkustaa mihin tahansa maailman kolkkaan, mutta menneisyys pysyy tavoittamattomana. Se on siis vieraampi maa kuin mikään nykypäivän valtioista Tongasaarilta Pohjois-Koreaan. Emme voi nähdä menneisyyteen suoraan, vaan pelkkien vihjeiden kautta. Lopputulos oli kuitenkin selvä: niin kuin mikä tahansa vieras maa, on menneisyys elävä eikä kuollut, enemmän kuin pelkkiä nimiä, vuosilukuja ja tapahtumia. Menneisyys on tarina.

Anton Raphael Mengssin "Historian voitto Ajasta", 1772.
Kuva: Wikimedia Commons

Niin kuin minkä tahansa hyvän tarinan, voi menneisyyden kertoa eri tavoilla. Joku positivistisemmin ajatteleva voi olla eri mieltä, mutta minusta arkeologia ja historiantutkimus ovat ennen kaikkea tarinoiden kertomista – mitä tällä paikalla on joskus tapahtunut. Näillä tieteenaloilla on arvokas tehtävä kansallisen dementiamme paikkaamisessa, muistin uudelleen rakentamisessa ja uudelleenarvioimisessa. Muistammeko sittenkään oikein?


Historiantutkimuksen peruslähtökohta tuntuu nykyään onneksi olevan, että menneisyys on moniäänistä eikä yhtä oikeaa kertomusta ole. On sarja faktisia tapahtumia, mutta kukin ajassaan elänyt historian havainnoitsija on kokenut ne eri tavalla – fakta, joka pätee nykypäiväänkin. Jollekulle Suomen jääkiekkomenestys on elämän ja kuoleman asia, kun taas jotakuta toista se ei hetkauta yhtään. Sama koskee isoja ja pieniä ilmiöitä. Jokainen aikaansa elävä antaisi varmasti erilaisen kuvan omasta nykyhetkestään ja henkilöhistoriastaan.

Todeksi muuttunutta fiktiivistä menneisyyttä? Kuva: Wikimedia Commons.

Paitsi että menneisyys on totta ja läsnäolevaa – ympäristössämme, geeneissämme, tavoissamme ja kielessämme – on se myös fiktiivistä. Jokainen voi muovata mennyttä mieleisekseen, mikä varmaan liittyy osaltaan historianelävöityksen ja esimerkiksi keskiaikamarkkinoiden suosioon. Kaipaamme aikaa, jota ei koskaan ole ollutkaan. Tässä mielessä menneisyys on meille yhtä totta kuin mikä tahansa muisto tai mielikuva. J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on tavallaan yhtä totta kuin Suomen nuijasota. Erona on se, että toinen on puhtaasti kulttuurinen ilmiö, toinen puolestaan vahvasti mytologisoitu tarina, joka kuitenkin on jättänyt myös aineellisia jälkiä tähän maailmaan. Vai tekeekö Tolkienin hengentuotoksen tuotteistaminen ja sen paikkojen luominen Uuteen Seelantiin siitä osan "todellista" historiaa?

Agricola tekee jotakin, mitä ei todellisuudessa koskaan
tehnyt. Kuva: Wikimedia Commons.

Entäs kaikki historian tapahtumat, jotka eivät ole koskaan tapahtuneet, mutta joilla on suuri kulttuurinen merkitys? Jos käy Turun tuomiokirkossa, näkee kaksi Robert Ekmanin fiktiivistä maalausta: toisessa piispa Henrik kastaa varsinaissuomalaisia Kupittaan lähteellä ja toisessa Mikael Agricola ojentaa Sen Wden Testamentin käännöksen Kustaa Vaasalle. Kumpikaan maalaus ei kuvasta todellista historian tapahtumaa, mutta ne kertovat nationalistista tarinaa siitä, kuinka meistä tuli suomalaisia ja mikä meille on tärkeää. Yhteinen historiamme voi olla yhtä keksittyä ja kostruoitua kuin Harry Potterin velhomaailma.

Kun menneisyyttä tarkastelee lähemmin on edessämme dilemma. Mitä me oikeastaan tarkastelemme? Omaa näkemystämme menneestä? Vai meille valmiiksi annettua kuvaa siitä? Menneisyys on yhtä aikaa jotakin todellista ja jotakin rakennettua, fiktiivistä. Mutta ehkä sen suurin arvo on tässä: voimme heijastaa menneisyyteen omia ajatuksiamme ja tunteitamme, ja toisaalta yrittää sen kautta ymmärtää nykyisyyttä. Tämä tuo myös vastuunsa: menneisyyttä voi käyttää väärin, sitä voi syrjiä ja ylenkatsoa. Menneisyyden tulkinta ja vääristely ovat eri asioita. Meidän pitäisi pyrkiä mahdollisimman totuudenmukaiseen tulkintaan ilman, että pönkitämme historian erilaisuudella omaa paremmuuttaamme. Tulevaisuus tuomitsee meidät, kuten itse tuomitsemme menneet ajat. Kannamme menneisyyden painolastia harteillamme, halusimme tai emme. Omassa kädessämme on, miten painavaksi sen teemme ja kuinka suorin selin sitä kannamme.