Auringon juuri 日本

eli mitä mieltä olen Japanista osa I

Erääseen maailmanaikaan olin kihloissa japanilaisen naisen kanssa. Osittain tästä syystä ajaudun usein keskustelemaan kyseisestä saarivaltiosta ja joudun usein vastatusten kysymyksen kanssa, johon tuntuu olevan aina yhtä vaikea vastata: mitä mieltä olet Japanista?

Mitä mieltä olen yhtään mistään maasta? Tällainen kysymyksenasettelu vaatii aina karkeaa yksinkertaistamista. Ei ole olemassa yhtä Japania niinkuin ei ole yhtä Suomea tai yhtä Mosambikia. Missä määrin kukaan voi sanoa jostakin väistämättä konstruoidusta yksittäisen "valtion" käsitteestä mitään? Jos kuitenkin yritän määritellä suhdettani Nipponiin, on saivartelua sanoa ettei sellaista ole. Päinvastoin, se suhde on vahva: minä rakastan Japania. Ja vihaan.

On päivänselvää että kulttuurit ovat kaikki erilaisia. Turkulaiset ovat erilaisia kuin lappeenrantalaiset, ja Lähi-idän kulttuuripiiri poikkeaa skandinavisesta tai laajemmin eurooppalaisesta. Mutta vaikka kaikki ne ovat erilaisia, usein tuntuu että japanilainen kulttuuri on erilaisempi kuin kaikki muut. Se tuntuu aina karkaavan määritelmistä. Uskonto on aina hyvä esimerkki: ulkopuolisen silmissä Japani saattaa olla hyvin uskonnollinen loputtomine buddhalaisine temppeleineen, shintolaisine pyhätöineen, erikoisine rituaaleineen ja loputtomine kamineen. Mutta jos japanilaisen mielipidettä kysyy, ei Japanissa ole uskontoa. Korkeintaan sellaisena nähdään kristinusko, jonka edustajia maan väkiluvusta on vain reilu prosentti (mikä sekin tietysti tarkoittaa paria kolmea miljoonaa). Japanin buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen suhtaudutaan perinteinä, tärkeinä tapoina joita on noudatettu mutta jotka tuntuvat sisällöttömiltä. Ne eivät tarjoa kuolemanjälkeistä elämää, eivät yliluonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa moraalikoodia eivätkä oikeastaan mitään muutakaan mitä uskonnolta yleensä odotetaan. Ne ovat ratkaisevasti tämänpuoleisia uskontoja. Japanissa 1200-1300-luvuilla itänyt zenbuddhalaisuus on ottanut tosissaan Buddhan ajatuksen jumalten tarpeettomuudesta: "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet", sanoi Kiinassa 800-luvulla elänyt Linji.  Tämä uskonnollinen olemattomuus näkyy esimerkiksi World Values Survey -kyselytutkimuksessa, joka osoittaa japanilaisten pitävän itseään yhtenä maailman maallistuneimmista maista. 84% japanilaisista ei tunnista minkäänlaista henkilökohtaista uskontoa. Luvuista huolimatta valtaosalla japanilaisista on kotonaan butsudan, buddhalainen esi-isille omistettu alttarihyllykkö. Monista kodeista löytyy lisäksi shintolainen alttari.

Naran Tōdai-ji-temppelin suuri buddhapatsas 800-luvulta, Japanin kaikkein suurin lajissaan. Kuva: I.A.

Oman osansa tätä ristiriitaa aiheuttaa varmaan, ettei japanissa ole varsinaisesti uskonnon käsitettä: lähin termi on shūkyō 宗教, joka tarkoittaa enemmänkin lahkoa. Ei-japanilaisista uskonnoista käytetään termiä gaikyō 外教, "vieras oppi". Kummassakin termissä toinen kirjoitusmerkki kyō 教 tarkoittaa oppia. Shūkyōn käsitteeseen sisältyy voimakas ajatus uskonnonharjoittamisesta, riiteistä ja osallistumisesta. Vaikka japanilaiset usein osallistuvat buddhalais-shintolaisiin (uskonnot erotettiin toisistaan virallisesti 1800-luvulla, mutta ne nivoutuvat silti yhä synkretistisesti yhteen: shintopyhättöjä on usein buddhalaistemppelien alueella ja toisin päin) rituaaleihin, eivät he miellä niitä shūkyōn vaatimusten mukaisesti "uskonnollisiksi". Esimerkiksi teeseremonia on äärimmäisen pitkälle ritualisoitu, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen rituaali. Ylipäätään japanilaiset rituaalit ovat eläviä ihmisiä, eivät jumalia, kameja tai esi-isiä varten.


Japani on siis yhtäaikaa äärimmäisen uskonnollinen maa, jossa henkistynyt maailma elää yhdessä nykyajan teknologian rinnalla ja toisaalta äärimmäisen maallistunut maa, jossa ihmiset pitävät uskontoja merkityksettöminä tai peräti vahingollisina ja kummallisina. 1800-luvullakin japanilaisille oli vaikea käsittää, kuinka eurooppalaiset voivat todella uskoa johonkin niin taikauskoiseen ja järjenvastaiseen kuin kristinusko. Joku voisi argumentoida vastaan, että usko siihen että jokaisessa erikoisessa asiassa ja hetkessä asuu kami ei ole sen järkevämpi. Tällainen animistinen usko ei kuitenkaan edellytä ihmiseltä minkäänlaista uskonratkaisua. Japanilaiset eivät usko mihinkään oman maailmamme ulkopuoliseen henkien maailmaan. Hengellisyys ja tuonpuoleisuus ovat omassa maailmassamme läsnä olevia asioita, vaikkakin usein vaikeita käsittää.


On yhtä todenmukaista nähdä Japani äärimmäisen uskonnollisena ja perinteisiin sitoutuneena vaikkakin modernina valtiona kuin lähes uskonnottomana teollistuneena heimoyhteiskuntana; samanlainen jakomielisyys vaivaa koko kulttuuria. Japani väistää määritelmät, muttei osaa määritellä itseään.


Oma suhtautumiseni japanin uskonnollisuuteen on monisyinen sekin. Zenbuddhalaisuuden minimalistisuus ja keskittyminen oleelliseen on minulle rakasta. Pysähtyminen, estetiikan näkeminen katoavaisuudessa ja asioiden käsittäminen sellaisenaan ovat ideaaleja, joihin pyrin. Satori, valaistuminen, ei Japanissa ole mikään uskonnollinen ihme jossa pasuunat soivat ja taivaat aukeavat. Se on enemmän oman todellisen luonteensa tiedostamista. Tai ei edes sitä, koska tällainen tiedostaminen vaatii aktiivisen minän: satori on vapautumista kaikista käsitteistä oma itseys mukaan lukien. 

Pyhimys 26:n marttyyrin kirkossa Nagasakissa. Likellä paikkaa ristiinnaulittiin 26 kristittyä vuonna 1597. Hideyoshi Toyotomi piti kolonialistista kristinuskoa poliittisena uhkana. Kuva: I.A.

Koen myös jotakin syvällisesti puoleensavetävää tavassa, jolla japanilaiset suhtautuvat luontoon. Luonto on pyhä, siellä asuvat kamit. Kaunis vanha puu on pyhä niinkuin vesiputous tai tsunami. Kaikelle luonnolliselle annetaan itseisarvo. Ehkä japanilaisten ja suomalaisten suhteessa luontoon on jotakin hyvin samanlaista, mutta siihen kansojemme väliset yhtäläisyydet sitten loppuvatkin vaikka joku voisi väittääkin muuta. Arvostan myös japanilaista uskonnollista avarakatseisuutta: sekä buddhalaisuus että shintolaisuus ovat suhtautuneet suopeasti erilaisiin ajatuksiin ja uusiin uskontoihin ja lahkoihin niinkuin kristinuskoon jopa siihen pisteeseen, että jotkut buddhalaiset ajattelijat ovat yhdistäneet kristillistä ajattelua omaan ajatusmaailmaansa. Uskonsodat ovat Japanin historiassa lähes vieraita, ja ne vähät ovat olleet puhtaan poliittisia.

Naran puisto, joka on kuuluista kesyistä kauriistaan. Kuva: I.A.

Japanilaisen uskonnollisuuden huono puoli on, että se jättää ihmisen yksin. Rituaalit ovat läsnä ihmisten elämän käännekohdissa, mutta uskonto ei tarjoa lohtua. Surulliset ja sairaat eivät periaatteessa saa edes astua shintopyhätöiden pyhien rajojen sisäpuolelle, koska heillä uskotaan olevan mukanaan tsumia, likaa, saastetta tai syntiä, joka saastuttaa paikan. Koska buddhalaisuus ei usko sieluun, kokevat japanilaiset usein olevansa jotenkin onttoja, vailla mitään pysyvää olemusta. Matsurit, suuret juhlat, tuovat yhteisön yhteen, mutta muuten uskonnonharjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa. Usko ei pakota japanilaisia huolehtimaan toisistaan, mutta yhteiskunnalliset suhteet pakottavat. Japanilaiset ovat vastuussa käytöksestään toisilleen, eivät millekään yliluonnolliselle toimijalle.


Oikeastaan Japanin uskonnollisuus on kuin Turun joulurauhanjulistus: rituaali, jolla ei ole mitään uskonnollista tai edes juridista merkitystä, mutta jolla kuitenkin on kaikki merkitys. Valtaosalle suomalaisia joulurauhan kuunteleminen tai katseleminen on kuitenkin oleellinen osa koko juhlapyhää.

Sivistyksen harha-askel

Jokin aika sitten kirjoitin tietämättömyydestä.

Enää en ole niin varma, onko tiedonjano aina hyvä asia.

Keskustelin tänään luokanopettajaksi lukevan ystäväni kanssa, ja lähtökohtaisesti tämä väitti minun olevan väärässä: että ihmisen ei tarvitse tietää yleissivistyksestä mitään kyetäkseen elämään maailmassa. Ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän kuvitellen, että esivanhempamme asuivat puissa vielä vuosisata takaperin. Olen kuulemma liian ryvettynyt akateemisissa piireissä, liian elitistinen. Onko usko siitä, että muiden ihmisten tarvitsisi tietää maailmasta jotakin loppujen lopuksi vain halua pönkittää omaa paremmuutta?

Oli miten oli, tulin ajatelleeksi näkökulmaa, jonka olin aiemmin ohittanut. Jos ajattelee, että ihmiskunnan objektiivinen(?) tieto maailmasta on lisääntynyt huomattavasti, sanotaan viimeisen kolmensadan vuoden aikana, miten se on vaikuttanut ihmisten elämään tai onnellisuuteen? Nykymaailman ongelmat ovat ainakin aivan toista luokkaa kuin ennen tätä "sivistystä".

Esimerkiksi: 1900-luvulla on tapettu enemmän ihmisiä kuin koko edeltäneessä maailmanhistoriassa yhteensä. Jos sivistys tarkoittaa korkeampaa teknologian tasoa, se tarkoittaa myös suurempaa mahdollisuutta väärinkäyttää valtaa. Ihmisluonteelle ei varmaankaan mahda mitään, eikä sitä ilmeisesti ole tehty huipputeknologian, varsinkaan huipputehokkaiden aseiden aikaan. Eikö 1700-luvun valistuksen tarkoitus juuri ollut sivistää ihmistä, jotenkin jalostaa meistä parempia? Ja kuitenkin sen hedelmänä syttyivät maailmansodat. Samalla tavalla "sivistyksen" jakaminen on oikeuttanut imperialistit alistamaan muita kansoja, tekemään niistä kaltaisiaan.

Vielä 1800-luvullakaan ongelmat eivät olleet niin kärjistetyn globaaleja kuin nykyään. Nykyteknologialla ydinsota toisella puolen maapalloa vaikuttaisi kaikkeen, eikä kovin miellyttävällä tavalla. Jos sivistys tarkoittaa kasvavaa kärsimystä ja tuhoa ihmiskunnalle, sanoudun siitä irti. Ehkä pitäisi pyrkiä enemmänkin jonkinlaiseen taolaiseen tiedonjanon sammumiseen: voisimme elää onnellisina pienissä yhteisöissä, niin onnellisina, ettei meillä olisi tarvetta hankkia jotakin enemmän. Onko tämä vain utopiaa, ja onko sivistys itse asiassa tietämättömyyttä suurempi saatana?

Tietämättömyydestä

Yli vuosi on vierinyt vailla päivityksiä, mutta nyt otan itseäni niskasta ja yritän purkaa ajatukseni julkaisukelpoisiksi asti.

Olen aina ollut suorastaan faustilaisen tiedonjanoinen ihminen, ja yliopistolla tuntuu että kaikki ympärillä olevat ihmiset jakavat enemmän tai vähemmän saman ominaisuuden: kaikki kiinnostaa. Tällaisessa tiedonjanoisessa kuplassa eläessä järkyttyy aina kun tajuaa, miten monet ihmiset eivät tiedä, eivätkä haluakaan tietää maailmasta – no, yhtään mitään.

Laoslainen buddhapatsas tekee käsillään abhaya mudran, joka symboloi pelon ja tietämättömyyden hävittämistä. Wikimedia commons.

Kesän mittaan uskoni ihmisyyteen on alkanut huveta. Työskennellessään arkeologisilla kaivauksilla kuulee ohikulkijoita yhtä sun toista, mutta pahinta ovat kysymykset, jotka osoittavat ihmisten täyden tietämättömyyden ja puhtaan maalaisjärjen puutteen. Tässä muutama huolestuttava esimerkki:

Eräs keski-ikäinen herrasmies oli tavattoman järkyttynyt kuullessaan, että rautaa käytettiin jo 1700-luvulla. Näytti että hänen koko maailmankuvansa olisi järkkynyt, kun kerroimme sitä käytetyn Suomessa jo 500-luvulla eaa. ja maailmalla neljä ja puoli tuhatta vuotta. Olikohan hän kuullut ajanjaksosta nimeltä rautakausi?

Kaivaessamme Aurajokirannassa 1700-luvulla rakennetun talon perustuksia, utelivat muutamat ohikulkijat, oliko talo alunperin rakennettu veden alle. Siis mitä? Muutama sata vuotta sitten ihmisillä ei tiettävästi ollut kiduksia.

Yleisesti tuntuu siltä, että ihmisten kronologian taju yltää juuri ja juuri oman elämän ajalle, eikä muulla sitten olekaan väliä. Olen kuullut sanottavan, että suomalaisten historiantaju alkaa talvisodasta ja päättyy jatkosotaan, mutta tosiasiassa tiedän kyllä ihmisiä joilla se ei ole niinkään pitkä. Pikkusiskoni ei esimerkiksi tiedä ketä vastaan Suomi mainituissa sodissa taisteli, mutta mitäpä pienistä yksityiskohdista. Kerran kauppajonossa taas eräs nainen kertoi minulle vakavana, että keskiajalla syötiin vain raakaa lihaa – eihän silloin ollut tulta! Hänen tietolähteensä oli jokin elokuva.

Herkules suojelee maalaustaidetta Välinpitämättömyydeltä ja Kateudelta. Cornelis Lens, 1763. Wikimedia commons.

Näiden tyhjentävien kommenttien jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tällaiset ihmiset maailmankuvansa oikein rakentavat. On ilmeisesti täysin mahdollista elää elämänsä tasaisena kelkkamäkenä hautaan kertaakaan ajattelematta pintaa syvemmälle, näkemättä niitä merkityksiä mitä kaikkeen liittyy. Kaikesta päätellen usealla ihmisellä lakkaa myös looginen ajattelu kun nämä kypsyvät aikuisiksi. Jos vaivautuisi hieman käyttämään järkeä, vaikuttaisi aika ilmeiseltä ettei 1700-luvun Turkua ole rakennettu veden alle, tai että keskiajalla todennäköisesti oli olemassa tiiliä jos meillä kerran on tiilestä rakennettuja keskiaikaisia kirkkoja ja linnoja. Tuntuisi myös järkevältä olettaa että muutama sata vuotta takaperin oltaisiin jo osattu käyttää tulta ja valmistaa rautaesineitä, esimerkiksi 1800-luvun teollista vallankumousta olisi hieman vaikea kuvitella ilman näitä. Ei sillä etteikö historiantietämyksen puute olisi ainoa ongelma; nämä ihmiset lienevät samoja, joiden mielestä sähkö tulee pistorasiasta ja joka päivä on saatava lehtipihvi, koska liha on heidän mielestään hyvää. Asioiden suhteita, syitä ja seurauksia, ei osata nähdä.

On eri asia olla tietämätön jostakin kuin olla haluamatta tietää. En minäkään tiedä tarkalleen miten polttomoottori toimii, mutta tiedostan etten tiedä ja häpeän sitä. Pelottavinta on, että tietämättömille ihmisille voi kertoa lähes mitä tahansa, ja nämä voivat niellä sen totuutena. Tällainen akuutti lähdekritiikin puute pakottaa myös kysymään, miten demokratia voi toimia, jos valtaosa ihmisistä on tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Väkisinkin nousee mieleen Winston Churchillin lausahdus, että "paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa". Myös Esko Valtaoja on sitä mieltä, että ihmisten mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Onkin hassu ajatus, että ihmisellä, joka ei tiedä asiasta hölkäsen pöläystä, on siihen sama valta kuin jollakin, joka on syvästi perehtynyt aiheeseen. Eiväthän huipputeknologiaankaan kajoa kuin insinöörit, miksi yhteiskunnan hoidon pitäisi olla erilaista?

Tavallaan ajan ehkä takaa enemmän meritokraattista, pätevöityneiden valtaan perustuvaa mallia. Jokaisella on ehdottomasti oltava oikeus vaikuttaa, mutta monta hölmöä harvemmin saa hyvää päätöstä aikaan. Eikö äänestystilaisuudessa voisi olla testi, jossa testattaisiin ymmärtääkö äänestäjä politiikan toimintaperiaatteen? Samanlainen koe voisi olla ehtona myös kansanedustajille.

Toisaalta, ehkä tietämättömyyteen jättäytymisessä on puolensa. Saarnaaja oli enemmän kuin oikeassa sanoessaan, että "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää". Tietämättömänä maailman ongelmista on helppo olla onnellinen, ja eikö onnellisuus ole useimpien ihmisten pyrkimys? Ehkä suuret tietämättömien massat myös hillitsevät niitä, joilla tieto on. Jos pelkästään nerot sotisivat keskenään, voisi tulla rumaa jälkeä.

Marseille-tarotkorttipakan (1701-1715) Hölmö ei välitä, vaikka koira pureskelee tämän nilkkoja. Wikimedia commons.

Vielä nousee mieleen yksi kysymys: jos Suomessa, missä peruskoulutus on huippuluokkaa ja menestys PISA-tutkimuksissa kiistatonta voi asua niin tietämättömiä ihmisiä, miten paha onkaan tilanne muualla maailmassa? Millaisissa käsissä tämä planeettamme oikein on? Jos minulta kysytään lääkettä ongelmaan, pistäisin koko ihmiskunnan pakkolukemaan wikipedia-artikkeleita – ja ennen sitä alojen asiantuntijat kirjoittamaan niitä. Kaikki lähtee koulutuksesta, mutta suunnaton valta on myös medialla. En usko että Big Brotherin kaltaiset ohjelmat ainakaan palvelevat ihmiskunnan sivistystason nostamista, mutta tämänkin konseptin taustalla kummittelee George Orwellin romaanin 1984 vinha totuus: "tietämättömyys on valtaa". Tietämättömiä ihmisparkoja onkin helppo hallita.