Joulu on taas ja sen myötä kaupat yhtä täynnä ihmisvilskettä kuin kattilat puuroa. Harva ihminen onnistuu välttymään joululta vaikkei sitä itse viettäisikään ja joulutouhotus yltää kyllä kaikkialle maailmassa.
Jos käännetään katse kotimaiseen joulunviettoon paljastuu herkullinen kerrostuma uutta ja vanhaa, omaperäistä ja lainattua - tai kuten joulupukki, kotoista mutta Amerikan kautta käynyttä.
Joulu itsessään on juhlana ikivanha.
Siinä missä englantilaisperäinen Christmas on korvannut vanhan juhlan nimen, on takapajuisissa Pohjoismaissa pitäydytty muinaisissa termeissä. Suomen joulu-sana on selkeästi samaa sukua kuin ruotsin jul tai englannin yule, ja yhteys löytyy myös muinaisenglannin sanasta
ġeól. Suomeen sana on saatu germaanisena lainana ja samaa juurta on varhaisempi "juhla"-laina. Joulu on siis totisesti juhlien juhla.
Joulun juuret ovat germaanisessa perinteessä muutenkin kuin vain etymologisesti. Tällä juhlittiin talvipäivän seisausta, joka tiesi auringon uudelleensyntymistä. Oli viljelykulttuurin vaatima vuosittainen ihme, että pitkät päivät palasivat.
Esimerkiksi norjalaisesta Haakon Hyvän saagasta tiedetään melko paljon ajan pakanallisista jouluperinteistä, joiden juuret todennäköisesti ulottuivat pronssi- ja kivikaudelle asti. Näihin kuului olutmaljojen juonti ja kotieläinten uhraaminen (Odinille) - innoitus joulukinkkuperinteelle?
Suomalaisten suosimaa joulujuopottelua harrastivat siis esi-isätkin, ja Haakonin aikana oikein kuninkaallisesta käskystä: kuninkaan saaga kertoo tämän määränneen jokaisen talon hankkivan jouluksi tynnyrillisen olutta ja jatkavan juhlaa kunnes mallasjuoma oli loppu. Kovassa oli jo tuolloin usko että mitä tiukemmassa tuiskeessa talon isäntä oli, sitä parempi oli sato-onni tulevana vuonna.
Haakon teki joulun suhteen tosin muutakin kuin antoi sakon uhalla maataloutta tehostavia määräyksiä: hän kääntyi kristityksi ja siirsi joulun talvipäivänseisauksesta kristilliselle paikalleen 25. joulukuuta.
Ensimmäistä kertaa joulua olivat viettäneet Kristuksen syntymäpäivänä 200-luvun varhaiskristityt. Tuolloin suurmiesten oikeat syntymäpäivät eivät juuri ihmisiä kiinnostaneet, j
a siksi juhlan symbolinen sijainti olikin merkittävä. Joulun aikoihin nimittäin oltiin jo 217 eaa. vietetty Roomassa Saturnalia-juhlaa, jonka päähenkilö oli myyttisten muinaisaikojen jumalten kuningas Saturnus, jonka odotettiin palaavan ja tuovan uuden kulta-ajan mukanaan.
Saturnaliakin elää yhä, paitsi jouluna syntyvän vapahtajan niin kenties lahjojenvaihdon ja tonttulakkien muodossa: orjat ja isännät vaihtoivat osaa ja Saturnalian aikaan saivat kaikki käyttää vapaan miehen tunnuksena ollutta pileus-lakkia - punainen väri on peräisin hyvin samanmallisesta fryygialaispäähineestä.
Kristuksen syntymän ja samoihin aikoihin alkaneen
Dies Natalis Solis Invicti - Voittamattoman Auringon Syntymän Päivän - juhlimisella 25.12.on varmasti yhteys, mutta on vaikea sanoa kumpi oli ensin. Joka tapauksessa varhainen kristinusko poimi elementtejä aikansa valtauskonnoista, Sol Invictuksen ja Mithran kulteista.
Täällä pohjoisessa joulun kuului auringon ja hedelmällisyyden palvonnan ohella olennaisena osana esi-isien palvonta, viedäänhän haudoille edelleen kynttilöitä juuri jouluna. Jouluruoatkin jätettiin muinoin pöytään tarkoituksella: talon väen nukkuessa oli vainajien vuoro herkutella. Kenties tämä vainajakultti on vaikuttanut myös tonttujen ja joulun yhteyteen, ajateltiinhan näiden henkien usein olevan kuolleita ihmisiä.
Entäs sitten se kuuluisa pukki?
Taustaltahan löytyy tietysti Myran piispa Nikolaus, merimiesten, lasten ja kauppamiesten suojelupyhimys. Nykyinen tukeva ja höllämielinen pukki ei ehkä täysin Nikolausta miellyttäisi, hän kun o
li myös kiivas kristinuskon eteenpäinviejä, jonka kerrotaan vastanneen yhden maailman seitsemästä ihmeestä, Efesoksen Artemiin temppelin, tuhoamisesta.
Kaukana suomalainen Joulupukki on myös vanhasta suomalaisesta Nuuttipukista. Nuuttipukit olivat usein nuoria miehiä, jotka joulun jälkeen muuntautuivat pukeiksi laittamalla päähänsä sarvet, pukemalla naamion ja kietaisemalla ylleen väärinpäin olevan turkin.
Nämä hedelmällisyyshahmot kiertelivät kerjäämässä talosta toiseen nuutinpäivänä, olivat todennäköisesti tukevassa humalassa ja saattoivat pelotella lapsia. Samaa juurta ovat kekrin jälkeen kiertäneet kekripukit, ja traditiot kuuluvatkin yhteen: joulu ja uusivuosi ovat sulauttaneet itseensä monia aiemmin kekriin kuuluneita tapoja.
Punaisen ja hyväntuulisen möhömahan Suomi sai Amerikasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Amerikassa Joulupukki syntyi monien jouluperinteiden, kuten Nikolauksen saksalaisesta Christkind-perinteestä kehittyneen Kriss Kringlen yhteensulautumana.
Toisin kuin usein jaksetaan muistuttaa, ei punainen nuttu kuitenkaan ollut pelkästään Coca-Colan aikaansaannosta: 1885 kirjapainaja Louis Prang julkaisi ensimmäiset postikorttikuvat punapukuisesta pukista.
Kun siis mutustamme joulukinkkua tai -tofua ja muita suomalais-eurooppalais-amerikkalaisia juhlaruokia voimme vaikka ihailla elämänpuumyyttiin kytkeytyvää kuusta ja antaa pukille perinteisen jouluryypyn. Samalla voimme yrittää löytää lapsen sisältämme; "mitä pienempi lapsi on, sitä suurempi joulu tulee," kuten Tove Jansson sanoi. Eiköhän joulussa kuitenkin kaikkina aikoina ole ollut keskeisellä sijalla ilonpito muiden kanssa ja riemu siitä että pimeys on voitettu: niin elämä kuin vuodenkiertokin jatkuvat taas ainakin yhden vuoden eteenpäin. Tarvitseeko sitä kauemmas kurotellakaan?
Io Saturnalia!
"Me olemme onnen lähde ja murheen kaivos,
