Selaan katseellani kuumeisesti tieto-opista kertovaa filosofiankirjaa. Jollakin mystisellä tavalla aivojeni hermokytkökset avaavat järkyttävää vauhtia kirjaimiksi kutsumiamme symboleja avaten nopeaa tahtia kokonaisia sanoja ja lauseita ilman, että minun tarvitsisi nähdä tavatonta vaivaa. Yksittäisten kirjainten muodostama teksti, jota nytkin kirjoitan, on kieltä. Kieli on looginen järjestelmä, jossa äänteet muodostavat ymmärrettäviä symboleja, jotka välittävät informaatiota kieltä ymmärtävältä toiselle. Tavattoman nerokasta, kun sitä tarkemmin ajattelee.
Mutta kieltä analysoidessaan törmää väkisinkin eräisiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin pieniä. Päin vastoin, nämä kysmykset koskettavat koko olemassaolomme ja olemuksemme juuria siinä määrin, että ihmiskunta on pyrkinyt ratkomaan niitä vuosituhansien ajan. Siis, missä määrin kieli kertoo todellisuudesta?
Arkisen ajatuksen keskellä helposti ajattelee korrespondenttisesti kielen vastaavan todellisuutta täydellisesti. Sana "kala" viittaa kalaan, "ahven" ahveneen ja "Ossi-kultakala" lasimaljassaan tyytyväisen kielifilosofiasta tietämättömänä uiskentelevaan kultakalaan nimeltä Ossi.
Mutta onko se todella näin yksinkertaista? Monet filosofit ovat väittäneet, ettei ole. Jos kieli kykenee sisältämään otsikon kaltaisia virheellisiä lauseita, tarkoittaako se, että totuus on yhtä lailla vääristynyt? Entä mihin viittaamme puhuessamme transsendenteista käsitteistä, kuten "sielu", "jumaluus" tai vaikkapa "ikuisuus", saati sitten "ei-mikään"? Tällaisia olioita ei varmasti kukaan tiedemies löydä ainakaan tieteellisen tutkimuksen tarjoamin keinoin, vaikka ne selkeästi ovat jollakin tavalla olemassa ainakin kielen viittauskohteina. Jos todellisuutemme ei kuitenkaan sisällä tällaisia olentoja sen paremmin kuin täydellisiä tasasivuisia kolmioita tai Tylypahkan koulua, joihin kielessä kuitenkin viittamme, herää kysymys, vastaako kielenkäyttömme todella kokemusmaailmaamme.
Mielenkiintoisemmaksi menee, kun otamme esiin esimerkiksi T. Kuhnin tieteenfilosofiasta tutun konstruktivismin käsitteen. Kuhn katsoi tieteellisen tutkimuksen rakentavan tutkimansa maailman. Samalla tavoin voisi ajatella kielen rakentavan oman maailmansa sen sijaan, että se suoraan viittaisi mihinkään todelliseen.
Jälleen arkikäsitys kertoisi meille hieman toista. Totta kai me näemme puut ja pöydät, talot ja ihmiset ympärillämme. Vaikka olisimme kuuromykkiä, me näkisimme ne. Ajatus siitä, että ne olisivat vain kielen ja mielen rakenteita, tuntuu suorastaan naurettavalta. Mutta toisaalta, ovatko nämä talojen ja puiden kaltaiset oliot kielemme ulkopuolisia? Onko meidän mahdollista ajatella niitä ilman yhteyttä kieleen? Loppujen lopuksi meidän on mahdotonta yrittää kurottaa mielen tuolle puolen. Meillä on käsite valmiina jokaiselle oliolle, eikä meidän ole mahdollista kuvitella mitään tämän kielijärjestelmän ulkopuolista. Martin Heideggerin sanoin, kieli on avaavaa ja sulkevaa. Se avaa meille oman maailmansa, mutta siinä samassa kun väitelause, tai lause ylipäätään on sanottu, se rajaa pois kaikki muut vaihtoehdot. Lauseet ja kieli ovat absoluuttisia kaikessa muuttuvaisuudessaan, ja niiden orjiksi meidän lienee tyytyminen.
Ehkäpä tähänkin kielelliseen otokseen käytetyn ajan olisi voinut hyödyntää vaikkapa runon kirjoittamiseen.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Keskustelu
Ajattelin vähän harjoitella kirjoitustaitoa näin esseekokeen hiljalleen hiipiessä kohti.
- Ai oikein ajattelit?
- Ei tästä pitänyt tulla dialogia.
- Ja silti kirjoitat sellaista?
- Hyst. Vai onko tämä sittenkin vain monologi jos se koostuu täysin abstraktista sisäisestä keskustelusta?
- Minä en kyllä löydä sitä sinun abstraktiuttasi. Sisäisestäkin keskustelusta voi olla montaa mieltä.
- Hmm. Perin harmillista ettei hallitse omia teksejään. Varsinkin, jos ne hyökkäävät vastaan noin aggressiivisesti.
- Jos ei miellytä niin herra voi lopettaa kirjoittamisen.
- En minä nyt sillä.
- Jahas. No jos et olisi lähtenyt raapustamaan luovaa dialogia, mitä olisit mahdollisesti halunnut kirjoittaa?
- Ei minulla varsinaisesti ollut suuria suunnitelmia. Ehkä jonkinnäköinen pakina? Kirjoitin kyllä aikanaan myös kolumneja lehteen, vaikkeivat ne ehkä olleetkaan mitään kirjallisia helmiä...
- Ai nyt sitä oikein esitetään vaatimatonta. Mikset saman tien ryhtynyt luomaan jotain kaunokirjallisempaa, niinkuin romaania? Tai novellia, novellit ovat hyviä.
- Mistäs sinä sen tiedät? Ja nyt kun keskustelemaan ruvettiin, niin viilataan sitten pilkkua oikein hiomalaikalla. Kenen kanssa minun on oikeastaan kunnia käydä tätä kirjallista diskurssia?
- Itsesi.
- No tämä nyt ei auttanut oikein puusta pitkään.
- Joka kuusen kurkottaa, se katajaiseen kapsahtaa.
- Tuo idiomi nyt ei oikein sopinut tähän.
- Eivätkä nuo sinun sivistyssanasi sovi yhtikäs mihinkään.
- Anteeksi.
- Lopeta tuo typerä nöyristely.
- Totta kai, heti.
- ...
- Mitä sinä odotat minun vastaavan?!
- Vaikkapa jotain, mikä olisi osoittanut sinun sisäistäneen asian vähän paremmin. Mutta mitä sinä toisaalta odotat minun vaativan? Itsehän sinä tätä kirjoitat.
- Tämä keskustelu alkaa käydä pelottavaksi.
- Totta. Oma ihmisyytemme ja itsessämme tuntema syvä toiseus on joillekin ylitsepääsemättömän pelkotilan aihe.
- En tiennytkään että sinussa piilee pieni filosofi.
- Mistä tiedät että minussa piilee? Vaiko sinussa? Jos kaikkea voidaan epäillä, miten voimme olla mistään varmoja? Entä jos minä kirjoitankin ja sinä olet vain tämän tekstikatkelman sisäinen, hetkellinen luomus?
- Pelottava ajatus.
- Ehkä onkin siis viisainta lopettaa ajattelu. Itse asiassa teen niin nyt.
- Eikös tuo ole aika radikaali päätös?
- ...
- Jaaha.
- Ai oikein ajattelit?
- Ei tästä pitänyt tulla dialogia.
- Ja silti kirjoitat sellaista?
- Hyst. Vai onko tämä sittenkin vain monologi jos se koostuu täysin abstraktista sisäisestä keskustelusta?
- Minä en kyllä löydä sitä sinun abstraktiuttasi. Sisäisestäkin keskustelusta voi olla montaa mieltä.
- Hmm. Perin harmillista ettei hallitse omia teksejään. Varsinkin, jos ne hyökkäävät vastaan noin aggressiivisesti.
- Jos ei miellytä niin herra voi lopettaa kirjoittamisen.
- En minä nyt sillä.
- Jahas. No jos et olisi lähtenyt raapustamaan luovaa dialogia, mitä olisit mahdollisesti halunnut kirjoittaa?
- Ei minulla varsinaisesti ollut suuria suunnitelmia. Ehkä jonkinnäköinen pakina? Kirjoitin kyllä aikanaan myös kolumneja lehteen, vaikkeivat ne ehkä olleetkaan mitään kirjallisia helmiä...
- Ai nyt sitä oikein esitetään vaatimatonta. Mikset saman tien ryhtynyt luomaan jotain kaunokirjallisempaa, niinkuin romaania? Tai novellia, novellit ovat hyviä.
- Mistäs sinä sen tiedät? Ja nyt kun keskustelemaan ruvettiin, niin viilataan sitten pilkkua oikein hiomalaikalla. Kenen kanssa minun on oikeastaan kunnia käydä tätä kirjallista diskurssia?
- Itsesi.
- No tämä nyt ei auttanut oikein puusta pitkään.
- Joka kuusen kurkottaa, se katajaiseen kapsahtaa.
- Tuo idiomi nyt ei oikein sopinut tähän.
- Eivätkä nuo sinun sivistyssanasi sovi yhtikäs mihinkään.
- Anteeksi.
- Lopeta tuo typerä nöyristely.
- Totta kai, heti.
- ...
- Mitä sinä odotat minun vastaavan?!
- Vaikkapa jotain, mikä olisi osoittanut sinun sisäistäneen asian vähän paremmin. Mutta mitä sinä toisaalta odotat minun vaativan? Itsehän sinä tätä kirjoitat.
- Tämä keskustelu alkaa käydä pelottavaksi.
- Totta. Oma ihmisyytemme ja itsessämme tuntema syvä toiseus on joillekin ylitsepääsemättömän pelkotilan aihe.
- En tiennytkään että sinussa piilee pieni filosofi.
- Mistä tiedät että minussa piilee? Vaiko sinussa? Jos kaikkea voidaan epäillä, miten voimme olla mistään varmoja? Entä jos minä kirjoitankin ja sinä olet vain tämän tekstikatkelman sisäinen, hetkellinen luomus?
- Pelottava ajatus.
- Ehkä onkin siis viisainta lopettaa ajattelu. Itse asiassa teen niin nyt.
- Eikös tuo ole aika radikaali päätös?
- ...
- Jaaha.
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Paratiisi on Tallinnan laivalla
Seison ihmistungoksessa Eckerön risteilylaivassa ja odotan pääsyä Helsingin satamaan. Hiki puskee pintaan laivan aulan ollessa ahdettuna pullolleen mitä erilaisimpia ihmisiä vauvasta vaariin ja laitapuolen kulkijasta yritysjohtajaan. Kansalaisuuksiakin löytyy kaukoaasialaisista eurooppalaisiin ja venäläisiin, kaikkia puhuttuja kieliä ei edes ymmärrä.
On olutmahaisia ihmisiä tottuneina Tallinnanmatkoihin, lapsiperheitä, yksinhuoltajia, nuoria pareja... Buffetissa selvästi ulkomaalainen nainen yrittää pysytellä innokkaan lapsensa perässä minkä pystyy. Muutaman naishenkilön muodostama ilmeisesti anti-muotinäytöksestä karannut katras hykertelee hilpeinä kulkiessaan ohi juoruja kertoillen. Täytyy oikein varoa, etten astu lattialla poikaystävänsä syliin käpertyneeseen nuoreen tyttöön ihmisvilinän keskellä.
Vaikka ihmisten skaala on laaja, löytyy useilta kuitenkin edes yksi yhdistävä tekijä: ihmisten kesken vallitsee eritasoinen humalatila, jota valtaosa on itselleen kehitellyt pitkin päivää, ahkerimmat jo aamusta asti. Laivan viehkeästi sisustetussa tanssi-baarissa on voinut maistella erinäisiä fiinejä drinkkejä merimaisemaa ja tanssilattialla sulavasti lipuvia muutamaa keski-ikäistä paria ihaillen. Tallinnassa taas siellä täällä tuli vastaan kahdella ellei useammallakin raajalla kulkevia maanmiehiä, jotka eivät selvästi olleet unohtaneet tutustua maan juomatarjontaan. Eräässäkin virolaisessa kahvilassa oli nautinnollista kuunnella suloisella suomen kielellä lausuttuja harkittuja voimasanoja nuorten miesten pistäessä tahattomasti paikkaa päreiksi. Kenties kultturelleinta ulkomaanmatkailussa voi ollakin se, miten eri näkökulmasta voi omaa kulttuuriaan tarkastella.
Kun laivan ovet viimein aukeavat ihmiset alkavat liikehtiä. Itse päätän odotella hetken että pahin tungos on purkautunut ulos, mutta ympäristö ei salli tätä: minua tuupitaan takaapäin liikkumaan, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa matkatavarani toisten jaloista ja taipua lauman tahtoon. Tungoksessa kaikki keskinäinen kohteliaisuus unohtuu, jokaiselle keskeisin asia tuntuu olevan päästä ensimmäisenä ulos vaikka sitten vähän takanaolijoita kyynärpäillä sörkkimällä.
Mieleen putkahtaa kuva pyhiinvaeltajista kiertämässä Mekassa Qaaban pyhää temppeliä, muslimien maailman keskusta. Väkijoukko jossa itse olen ei kuitenkaan ole niinkään uskonnollisessa hurmoksessa kuin muutoin aistinsa hämärtäneenä.
Vaikka ihmisillä onkin kaikilla etelänaapuristamme erilaiset kokemukset - toiset ovat tyytyneet ostamaan kärryt täyteen viinaa satamasta, toiset ovat riehuneet kaduilla tai jopa tutustuneet paikalliseen kulttuuriin - harva varmaankaan tulee kiinnittäneeksi huomiota niihin maagisiin ihmistarkkailun hetkiin joita laivailu Etelä-Helsinkiin ja takaisin tarjoaa. Ollessa kuin rotat laivassa tai sillit suolassa karu ihmisluonto paljastaa todellisia ulottuvuuksiaan. Vaikka tuskin tulen koskaan enää tapaamaan ainuttakaan näistä samassa laivassa olleista, vaikka tuskin löytäisin paljoakaan yhteistä näiden ihmisten kanssa, ei laivan hikisessä ilmapiirissä oleilu vienyt matkailuintoani. Päin vastoin oli jälleen miellyttävää saada muistutus siitä, että ihmisten lajinsisäinen runsaus on rajaton. Eikä mieleni muutenkaan tehnyt valittaa Olde Hansassa nautitun päätähuimaavan hyvän aterian jälkeen. Itsenäisyyspäivänsä olisi varmasti voinut tuhlata hölmömmälläkin tavalla.
On olutmahaisia ihmisiä tottuneina Tallinnanmatkoihin, lapsiperheitä, yksinhuoltajia, nuoria pareja... Buffetissa selvästi ulkomaalainen nainen yrittää pysytellä innokkaan lapsensa perässä minkä pystyy. Muutaman naishenkilön muodostama ilmeisesti anti-muotinäytöksestä karannut katras hykertelee hilpeinä kulkiessaan ohi juoruja kertoillen. Täytyy oikein varoa, etten astu lattialla poikaystävänsä syliin käpertyneeseen nuoreen tyttöön ihmisvilinän keskellä.
Vaikka ihmisten skaala on laaja, löytyy useilta kuitenkin edes yksi yhdistävä tekijä: ihmisten kesken vallitsee eritasoinen humalatila, jota valtaosa on itselleen kehitellyt pitkin päivää, ahkerimmat jo aamusta asti. Laivan viehkeästi sisustetussa tanssi-baarissa on voinut maistella erinäisiä fiinejä drinkkejä merimaisemaa ja tanssilattialla sulavasti lipuvia muutamaa keski-ikäistä paria ihaillen. Tallinnassa taas siellä täällä tuli vastaan kahdella ellei useammallakin raajalla kulkevia maanmiehiä, jotka eivät selvästi olleet unohtaneet tutustua maan juomatarjontaan. Eräässäkin virolaisessa kahvilassa oli nautinnollista kuunnella suloisella suomen kielellä lausuttuja harkittuja voimasanoja nuorten miesten pistäessä tahattomasti paikkaa päreiksi. Kenties kultturelleinta ulkomaanmatkailussa voi ollakin se, miten eri näkökulmasta voi omaa kulttuuriaan tarkastella.
Kun laivan ovet viimein aukeavat ihmiset alkavat liikehtiä. Itse päätän odotella hetken että pahin tungos on purkautunut ulos, mutta ympäristö ei salli tätä: minua tuupitaan takaapäin liikkumaan, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa matkatavarani toisten jaloista ja taipua lauman tahtoon. Tungoksessa kaikki keskinäinen kohteliaisuus unohtuu, jokaiselle keskeisin asia tuntuu olevan päästä ensimmäisenä ulos vaikka sitten vähän takanaolijoita kyynärpäillä sörkkimällä.
Mieleen putkahtaa kuva pyhiinvaeltajista kiertämässä Mekassa Qaaban pyhää temppeliä, muslimien maailman keskusta. Väkijoukko jossa itse olen ei kuitenkaan ole niinkään uskonnollisessa hurmoksessa kuin muutoin aistinsa hämärtäneenä.
Vaikka ihmisillä onkin kaikilla etelänaapuristamme erilaiset kokemukset - toiset ovat tyytyneet ostamaan kärryt täyteen viinaa satamasta, toiset ovat riehuneet kaduilla tai jopa tutustuneet paikalliseen kulttuuriin - harva varmaankaan tulee kiinnittäneeksi huomiota niihin maagisiin ihmistarkkailun hetkiin joita laivailu Etelä-Helsinkiin ja takaisin tarjoaa. Ollessa kuin rotat laivassa tai sillit suolassa karu ihmisluonto paljastaa todellisia ulottuvuuksiaan. Vaikka tuskin tulen koskaan enää tapaamaan ainuttakaan näistä samassa laivassa olleista, vaikka tuskin löytäisin paljoakaan yhteistä näiden ihmisten kanssa, ei laivan hikisessä ilmapiirissä oleilu vienyt matkailuintoani. Päin vastoin oli jälleen miellyttävää saada muistutus siitä, että ihmisten lajinsisäinen runsaus on rajaton. Eikä mieleni muutenkaan tehnyt valittaa Olde Hansassa nautitun päätähuimaavan hyvän aterian jälkeen. Itsenäisyyspäivänsä olisi varmasti voinut tuhlata hölmömmälläkin tavalla.
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
"Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan"
Viime viikon sunnuntain jumalanpalveluksen teema oli kirkkokalenterin koruttomin, tuomio.
Kristinusko, kaikesta lähimmäisenrakkaudestaan ja armostaan huolimatta, rakentuu pitkälti tälle käsitteelle, mikä on keskeinen osa muitakin seemiläisiä uskontoja zarathustralaisuudesta islamiin. Tämä tuomion ajatus oli jo vuosituhansia sitten läsnä samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa muinaisegyptiläisessä uskonnossa, missä vainajan sydän punnittiin 42:n jumalan edessä, johtaen joko ikuiseen elämään Iarun kentillä tai oman minän tyhjiin raukeamiseen hirviö Ammutin kidassa.
Tältä ikivanhalta kulttuuripohjalta ja keskeisen asemansa kristinuskon oppirakennelmassa ansiosta eskatologista ajatusta lopun ajoista ei liene hyvä kirkkovuodestakaan unohtaa, mutta Helsingin Sanomien asiasta julkaisema artikkeli "On hyvin yksiselitteistä, että kerran me seisomme tuomiolla" herätti silti ajatuksia.
Artikkelissa käydään läpi Helsingin Malmin seurakunnan kappalaisen Jukka Holopaisen näkemyksiä tuomiopäivästä, minkä hän itse kokee hyvin konkreettisena, kirjaimellisena tapahtumana, joka meitä tulevaisuudessa odottaa. Holopainen kuitenkin myöntää, että "vähän kyllä kiistellään siitä, onko Jeesuksen kuvaus tapahtumasta vertauskuvaa vai totta: kootaanko ihmiset todella yhteen ja jaetaanko heidät valtaistuimen edessä ihan konkreettisesti vuohiin ja lampaisiin".
Eniten artikkelissa nosti kuitenkin niskavilloja pystyyn sen loppuosa:
Kristinusko, kaikesta lähimmäisenrakkaudestaan ja armostaan huolimatta, rakentuu pitkälti tälle käsitteelle, mikä on keskeinen osa muitakin seemiläisiä uskontoja zarathustralaisuudesta islamiin. Tämä tuomion ajatus oli jo vuosituhansia sitten läsnä samaan kulttuuripiiriin kuuluneessa muinaisegyptiläisessä uskonnossa, missä vainajan sydän punnittiin 42:n jumalan edessä, johtaen joko ikuiseen elämään Iarun kentillä tai oman minän tyhjiin raukeamiseen hirviö Ammutin kidassa.
Tältä ikivanhalta kulttuuripohjalta ja keskeisen asemansa kristinuskon oppirakennelmassa ansiosta eskatologista ajatusta lopun ajoista ei liene hyvä kirkkovuodestakaan unohtaa, mutta Helsingin Sanomien asiasta julkaisema artikkeli "On hyvin yksiselitteistä, että kerran me seisomme tuomiolla" herätti silti ajatuksia.
Artikkelissa käydään läpi Helsingin Malmin seurakunnan kappalaisen Jukka Holopaisen näkemyksiä tuomiopäivästä, minkä hän itse kokee hyvin konkreettisena, kirjaimellisena tapahtumana, joka meitä tulevaisuudessa odottaa. Holopainen kuitenkin myöntää, että "vähän kyllä kiistellään siitä, onko Jeesuksen kuvaus tapahtumasta vertauskuvaa vai totta: kootaanko ihmiset todella yhteen ja jaetaanko heidät valtaistuimen edessä ihan konkreettisesti vuohiin ja lampaisiin".
Eniten artikkelissa nosti kuitenkin niskavilloja pystyyn sen loppuosa:
"Yhä useampi suomalainen uskoo kyselytytkimusten mukaan viimeisiinkin tapahtumiin omalla tavallaan.
Holopaisen mielestä kirkko on vieraantunut kansasta eikä opetus mene perille, eikä kirkko tavoita suurta enemmistöä.
Rippikoulussa asioita kyllä käsitellään, mutta se on vain pieni raapaisu, ja me menetämme tietyllä tavalla ihmiset, Holopainen arvioi. Seurauksena on, että yhä useampi kertoo uskovansa omalla tavallaan."
Kirkon kontaktin menettäminen ihmisiin ja yleinen sekularisaatio on valitettavaa todellisuutta Suomen henkisen kartan ollessa sillä retuperällä kuin se on. Artikkeli antaa kuitenkin kuvan Suomen evankelisluterilaisen kirkon käsityksistä jälleen kerran tuona vaarallisena Ainoana Totuutena, minkä valossa ihmisten omat käsitykset lopunaikojen tapahtumista olisivat jotenkin paha asia, mikä johtaa näiden ihmisten "menettämiseen". Eikö kapeakatseisuus ole kuitenkin tämän maailman synneistä pahin, joka kiilaa jopa oikeasta opista poikkeamisen edelle?
Itse näkisin Viimeisen tuomion transsendentaalin todellisuuden osana enemmänkin kuin konkreettisena historiallisena tapahtumana, jonka aika ja paikka universumissa olisi mahdollista tarkkaan määrittää. Vaikea se olisikin kaikki maailmanhistorian aikakausina eläneet ihmisparat kasata samaan paikkaan, väkeähän olisi enemmän kuin Bruce Springsteenin keikalla konsanaan. Tähän asiaan voisi kuitenkin suhtautua samalla nuivalla kungfutselaisella realismilla kuin mihin tahansa muuhunkin tuonpuoleiseen asiaan: tämänpuoleisessa elämässä on jo aivan tarpeeksi päänvaivaa, joten miksi turhaan pureutua transsendenttiin, josta emme kuitenkaan voi saada mitään tietää?
Ihmisen kaipuu ikuisten totuuksien äärelle on kuitenkin loputon, ja yhtä kyltymättömältä vaikuttaa länsimainen ikuisen elämän kaipuu. Vaikka lohtua hakisikin jostakin kristillisen ylösnousemusrakennelman kaltaisesta opista tuomiopäivineen, on muistettava jälleen lähdekritiikki. Raamattu mainitsee tuomion 188 jakeessa ja tuomiopäivän peräti viidessä. Kuitenkin tuomiopäivälle faktuaalisena tapahtumana on perusteita yhtä paljon kuin valtaosalle muistakaan kristinuskon keskeisistä opeista, jotka ovat pitkälti ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kirkkoisien ja kirkolliskokousten aikaansaannoksia. Väkisinkin törmäämme kuitenkin seinään etsiessämme uskontojen totuuksia järjellämme, ne jäävät uskon asiaksi. Mieluummin uskon kuitenkin hyvyyteen ja tyydyn elämän pieniin riemuihin kuin synkennän mieleni vahtiessani jokaisella askeleellani, etten vain saata itseäni kadotukseen. Ja jos herra Jumala (tai rouva Jumalatar) todella rakastaa maailmaa niin paljon, että antaa ainokaisen poikansakin sen eteen, mihin tarvitaan tuomioita? Ihminen on tuomittu ja siunattu epätäydellisuudellä alusta asti, eikä tämä laji lajien joukossa kaipaa mitään erikoisräätälöityä jaottelua vuohiin ja lampaisiin. Ei ihmisolento tiedä mikä tälle itselleen on parhaaksi, joten jos jokin jumalallinen voima haluaa tämän armahtaa, ei siihen varmaankaan tarvita mitään jumalaista verenvuodatusta ja vuosituhanten uskonsotia.
Järjellämme emme voi ymmärtää maailmankaikkeuden mysteereitä, kun emme voi luottaa edes siihen, mitä arkielämässämme koemme. Mistäs sen tietää, milloin meille käy kuten elokuvan Truman Show päähenkilölle, joka tajuaa eläneensä koko elämänsä tosi-tv:n keskiössä täysin luodussa ympäristössä? Elämässä on sudenkuoppansa, mutta siitä ei selviä kuin elämällä. Ja ehkäpä suuremmaksi vaaraksi ihmisille on sokeasti uskoa vaikkapa oppiin tuomiopäivästä ainoana pätevänä totuutena kuin säilyttää avoin mieli ja kyky ihmetellä, olkoon joku yksittäinen kirkonmies mitä mieltä tahansa.
tiistai 25. marraskuuta 2008
Valkoista teetä ja ilmastointiteippiä
Istun oriveteläisessä ravintolassa uskonnonkirja auki edessäni ja kädessäni kupillinen valkoista teetä. Päivän tapahtumat pyörivät lakkaamatta päässäni.
Kaoottinen sotarintama, jossa miehet haarniskoissa taistelevat minkä ehtivät.
Uudet ihmiset ja talvinen maa,
oikean kilpi-miekka-tyylin opettelu samurai Miyamoto Musashin opetukset oikeasta strategian tiestä pauhaten mielessä.
Olin aamulla tullut Orivedelle ottamaan osaa bofferointitreenileirille, jolta odotin - niin, en oikeastaan osaa sanoa mitä. Kenties hyvää yhteishenkeä ja adrenaliinipurkausta, tai miekkailutaitojen kehittämistä ja uusien taktiikoiden opiskelua? Joka tapauksessa löysin moninkertaisesti sen mitä lähdin hakemaan.
Hörppiessäni teetäni paikallisessa baarissa ajatukseni harhailivat muinaissuomalaisesta uskosta ja kirkkohistoriasta lukuisiin saamiini iskuihin hopeisella ilmastointiteipillä päällystetyistä pehmustetuista aseista ja monen tunnin hikoiluun topattu gambeson-kangaspanssari ja kypärä suojanani. Mutta mitä muuta minulle jäi käteen kuin hikiset varusteet ja rasittuneet lihakset - nenäverenvuotoa unohtamatta?
Kumosin vielä loput teeni, nousin ja kasasin tavarani. Asetin kirjan laukkuuni ja tartuin miekkaani ja kilpeeni. Eräs paikallinen maistissa ollut henkilö oli aiemmin yrittänyt viritellä keskustelua, mutta olin lähinnä yrittänyt jättää hänet vähälle huomiolle. Nyt herätin kuitenkin erään paikallisen naisen huomion, joka alkoi kysellä varusteistani. Hän oli innostunut ja kiinnostunut, osasi liittää ne liveroolipelaamiseen ja kummasteli, että sellaista on liikkeellä Orivedelläkin. Olin positiivisen yllättynyt hyvästä vastaanotosta, sillä mikäli tästä harrastuksesta jotakin julkisesti tiedetään, sitä oudoksutaan ja pidetään jotenkin omituisen väen touhuna tai saatanan uusimpana ilmenemismuotona maailmassa. Viimeiseksi bofferointi nyt halutaan nähdä urheilulajina, voiko toisia pehmeällä muoviaseella lyövä ihminen olla ihan täysissä hengen voimissa?
Junassa sitten sainkin kuulla jo perinteisempää ah-niin-hauskaa kommentointia siitä, miten olen hyvin varustautunut matkustamaan. Mutta toisaalta, mistäs sitä tietää milloin on kiitollinen että sattui kantamaan mukanaan haarniskointia? Miksi vanhat taistelutaidot olisivat menettäneet merkityksensä modernissa maailmassa, jossa sodankäynti on siirtynyt rehellisestä mies-miestä vastaan kamppailusta ideologioiden ja supervaltojen intressien yhteentörmäykseksi?
Ja kenties kuitenkin on parempi antaa nykysukupolven purkaa agressionsa perinteisessä rivitaistossa taistelemalla vastustajia vastaan perinteisin asein - olkoonkin sitten että muovisin -kuin kenties antaa tämän piilevän turhautumisen purkautua muulla tavoin.
Kaoottinen sotarintama, jossa miehet haarniskoissa taistelevat minkä ehtivät.
Uudet ihmiset ja talvinen maa,
oikean kilpi-miekka-tyylin opettelu samurai Miyamoto Musashin opetukset oikeasta strategian tiestä pauhaten mielessä.
Olin aamulla tullut Orivedelle ottamaan osaa bofferointitreenileirille, jolta odotin - niin, en oikeastaan osaa sanoa mitä. Kenties hyvää yhteishenkeä ja adrenaliinipurkausta, tai miekkailutaitojen kehittämistä ja uusien taktiikoiden opiskelua? Joka tapauksessa löysin moninkertaisesti sen mitä lähdin hakemaan.
Hörppiessäni teetäni paikallisessa baarissa ajatukseni harhailivat muinaissuomalaisesta uskosta ja kirkkohistoriasta lukuisiin saamiini iskuihin hopeisella ilmastointiteipillä päällystetyistä pehmustetuista aseista ja monen tunnin hikoiluun topattu gambeson-kangaspanssari ja kypärä suojanani. Mutta mitä muuta minulle jäi käteen kuin hikiset varusteet ja rasittuneet lihakset - nenäverenvuotoa unohtamatta?
Kumosin vielä loput teeni, nousin ja kasasin tavarani. Asetin kirjan laukkuuni ja tartuin miekkaani ja kilpeeni. Eräs paikallinen maistissa ollut henkilö oli aiemmin yrittänyt viritellä keskustelua, mutta olin lähinnä yrittänyt jättää hänet vähälle huomiolle. Nyt herätin kuitenkin erään paikallisen naisen huomion, joka alkoi kysellä varusteistani. Hän oli innostunut ja kiinnostunut, osasi liittää ne liveroolipelaamiseen ja kummasteli, että sellaista on liikkeellä Orivedelläkin. Olin positiivisen yllättynyt hyvästä vastaanotosta, sillä mikäli tästä harrastuksesta jotakin julkisesti tiedetään, sitä oudoksutaan ja pidetään jotenkin omituisen väen touhuna tai saatanan uusimpana ilmenemismuotona maailmassa. Viimeiseksi bofferointi nyt halutaan nähdä urheilulajina, voiko toisia pehmeällä muoviaseella lyövä ihminen olla ihan täysissä hengen voimissa?
Junassa sitten sainkin kuulla jo perinteisempää ah-niin-hauskaa kommentointia siitä, miten olen hyvin varustautunut matkustamaan. Mutta toisaalta, mistäs sitä tietää milloin on kiitollinen että sattui kantamaan mukanaan haarniskointia? Miksi vanhat taistelutaidot olisivat menettäneet merkityksensä modernissa maailmassa, jossa sodankäynti on siirtynyt rehellisestä mies-miestä vastaan kamppailusta ideologioiden ja supervaltojen intressien yhteentörmäykseksi?
Ja kenties kuitenkin on parempi antaa nykysukupolven purkaa agressionsa perinteisessä rivitaistossa taistelemalla vastustajia vastaan perinteisin asein - olkoonkin sitten että muovisin -kuin kenties antaa tämän piilevän turhautumisen purkautua muulla tavoin.
sunnuntai 16. marraskuuta 2008
Otti vanha Väinämöinen Otti soitun sormillah, Kantelen käsivarsillah
Olin eilen kuuntelemassa viulisti Tuomas Rounakarin Shamaaniviulu-esitystä. Enkä vain kuuntelemassa, sillä esitys vetosi voimakkaasti kaikkiin aisteihin.
Rounakari esitti yksin vanhoja shamaanilauluja ja -kappaleita niin Siperian tshutshkeilta ja nenetseiltä kuin Karjalan kunnailta ja Unkaristakin, soittimenaan vain viulu, jalkineissa olevat kulkuset ja oma ääni. Niskakarvat nousivat pystyyn viulistin luodessa ihmeellisiä äänimaisemia kuljettaen kuulijan tuhansien kilometrien päähän ja aikaan, jossa ajalla ei ole väliä.
Mistä tuo kilinä kuuluu? Koiravaljakko lähestyy!
Valastanssin aikana valaat lipuvat majesteettisina ohitse, laulavat. Viulu vain soi.
Hyttyslaulu saa vilkuilemaan epäluuloisena ympärilleen: missä inisijät ovat?
Pimeässä huoneessa kynttilöiden keskellä soittaneen miehen esityksessä oli jotakin maagista. Lopulta tuntui, kuin vanhat laulut olisivat johdattaneet kuulijan lähemmäs itseään, rehellistä itsensä kasvoista kasvoihin kohtaamisen mysteeriä. Mitä tähän voi vielä sanoa? Kokemus oli järisyttävä ja ylitti kirkkaasti sen, mitä tavallisesti musiikkiesitykseltä saamme. Kaikeksi onneksi vanhat tietäjät ovat vielä jollakin tapaa keskellämme.
Otti vanha Väinämöinen
Otti soitun sormillah,
Kantelen käsivarsillah,
Soitti päivän, soitti toisen,
Soitti peänä kolmantena:
Jop' on soitanta somašti,
Karkoanta kaunehešti.
- Vuokinsalmelta
Näitä kappaleita voi kuunnella myös artistin myspace-sivuilta http://www.myspace.com/shamanviolin
Rounakari esitti yksin vanhoja shamaanilauluja ja -kappaleita niin Siperian tshutshkeilta ja nenetseiltä kuin Karjalan kunnailta ja Unkaristakin, soittimenaan vain viulu, jalkineissa olevat kulkuset ja oma ääni. Niskakarvat nousivat pystyyn viulistin luodessa ihmeellisiä äänimaisemia kuljettaen kuulijan tuhansien kilometrien päähän ja aikaan, jossa ajalla ei ole väliä.
Mistä tuo kilinä kuuluu? Koiravaljakko lähestyy!
Valastanssin aikana valaat lipuvat majesteettisina ohitse, laulavat. Viulu vain soi.
Hyttyslaulu saa vilkuilemaan epäluuloisena ympärilleen: missä inisijät ovat?
Pimeässä huoneessa kynttilöiden keskellä soittaneen miehen esityksessä oli jotakin maagista. Lopulta tuntui, kuin vanhat laulut olisivat johdattaneet kuulijan lähemmäs itseään, rehellistä itsensä kasvoista kasvoihin kohtaamisen mysteeriä. Mitä tähän voi vielä sanoa? Kokemus oli järisyttävä ja ylitti kirkkaasti sen, mitä tavallisesti musiikkiesitykseltä saamme. Kaikeksi onneksi vanhat tietäjät ovat vielä jollakin tapaa keskellämme.
Otti vanha Väinämöinen
Otti soitun sormillah,
Kantelen käsivarsillah,
Soitti päivän, soitti toisen,
Soitti peänä kolmantena:
Jop' on soitanta somašti,
Karkoanta kaunehešti.
- Vuokinsalmelta
Näitä kappaleita voi kuunnella myös artistin myspace-sivuilta http://www.myspace.com/shamanviolin
lauantai 15. marraskuuta 2008
Om Mani Padme Hum
Kävin Tiibetissä.
Tai oikeastaan Tiibetistä kertovassa laadukkaassa näyttelyssä Tampereen Vapriikissa. Tiibetiä kutsutaan "Maailman katoksi" ja sen asukkaista sanotaan, että heidän syvä uskonnollisuutensa johtuu heidän asuinpaikastaan lähellä taivasta. Vaikka Kiinan miehitys ja etenkin kulttuurivallankumous ovat rankalla kädellä silponeet tiibetiläistä kulttuuria ja uskontoa, näyttävät tiibetiläiset yhä olevan tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä ole aikeissa luopua omaleimaisen shamanistisesta buddhalaisuudestaan. Ei vaikka uskonnollinen johtaja Dalai Lama on maanpaossa ja vaikka uskonto on valitettavan kytkeytynyt politiikan välineeksi Kiinan ja Tiibetin välillä.
Näyttelyn jälkeen tuli pohtineeksi sitä luontevaa tapaa, jolla maailman korkeimman alueen arojen asukkaat yhdistävät uskonnon ja arkielämän. Oikeastaan mistään yhdistämistä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa näiden kahden asian ollessa erottamattomia toisistaan. Mutta mitä opittavaa meillä länsimaissa on tästä asenteesta? Ovatko meidän suvaitsemattomat uskontomme, fanaattinen tiede-usko mukaan lukien, parempia kuin varhaisen shamanismin Bönin rinnalleen hyväksyvä tiibetiläinen buddhalaisuus? Vaikka kotoinen evankelisluterilainen kristinuskommekin on rauhan ja rakkauden uskonto, miksi olen kuullut sen jäsenten saarnaavan kadotusta kirkkoon kuulumattomille?
Tietääkseni elämme 2000-lukua, jolloin kirkonkaan korkein tehtävä ei tulisi olla jaotella ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Toki kirkon asenteet ovat muuttuneet sitten keskiajan ja kirkko todella toteuttaa laupeuttaan käytännössäkin, mutta eikö jaottelu "meihin pelastuviin" ja "teihin kadotettuihin" ole syvässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kanssa? Kenties Jumala onkin elitisti, joka rakastaa kaikkia mutta toisia vähän enemmän. Onko vapaa tahto rakkautta vai ilkeämielisyyttä ihmistä kohtaan?
Kun kuulen kristityiksi itseään kutsuvien ahdasmielisiä, fundamentalistisia mielipiteitä, kun luen jehovantodistajien Vartiotorni-lehteä, josta en raaskinut kieltäytyä, kun luen kreationistien paasausta ja ateistien uskontosyyttelyä ja kuulen väittelyssä "oikeassaolevan" uskonveljen perustelun "sinä et vain ymmärrä", olen hämmentynyt. Jotenkin on vain niin paljon helpompaa antautua ikiaikaisen mantran rytmiin ja antaa kaiken olla.
Jos kaikki kerran ovat oikeassa eikä kukaan muu, niin mikä näistä kaikista totuuksista meidän on hyväksyttävä?
Tai oikeastaan Tiibetistä kertovassa laadukkaassa näyttelyssä Tampereen Vapriikissa. Tiibetiä kutsutaan "Maailman katoksi" ja sen asukkaista sanotaan, että heidän syvä uskonnollisuutensa johtuu heidän asuinpaikastaan lähellä taivasta. Vaikka Kiinan miehitys ja etenkin kulttuurivallankumous ovat rankalla kädellä silponeet tiibetiläistä kulttuuria ja uskontoa, näyttävät tiibetiläiset yhä olevan tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä ole aikeissa luopua omaleimaisen shamanistisesta buddhalaisuudestaan. Ei vaikka uskonnollinen johtaja Dalai Lama on maanpaossa ja vaikka uskonto on valitettavan kytkeytynyt politiikan välineeksi Kiinan ja Tiibetin välillä.
Näyttelyn jälkeen tuli pohtineeksi sitä luontevaa tapaa, jolla maailman korkeimman alueen arojen asukkaat yhdistävät uskonnon ja arkielämän. Oikeastaan mistään yhdistämistä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa näiden kahden asian ollessa erottamattomia toisistaan. Mutta mitä opittavaa meillä länsimaissa on tästä asenteesta? Ovatko meidän suvaitsemattomat uskontomme, fanaattinen tiede-usko mukaan lukien, parempia kuin varhaisen shamanismin Bönin rinnalleen hyväksyvä tiibetiläinen buddhalaisuus? Vaikka kotoinen evankelisluterilainen kristinuskommekin on rauhan ja rakkauden uskonto, miksi olen kuullut sen jäsenten saarnaavan kadotusta kirkkoon kuulumattomille?
Tietääkseni elämme 2000-lukua, jolloin kirkonkaan korkein tehtävä ei tulisi olla jaotella ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Toki kirkon asenteet ovat muuttuneet sitten keskiajan ja kirkko todella toteuttaa laupeuttaan käytännössäkin, mutta eikö jaottelu "meihin pelastuviin" ja "teihin kadotettuihin" ole syvässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kanssa? Kenties Jumala onkin elitisti, joka rakastaa kaikkia mutta toisia vähän enemmän. Onko vapaa tahto rakkautta vai ilkeämielisyyttä ihmistä kohtaan?
Kun kuulen kristityiksi itseään kutsuvien ahdasmielisiä, fundamentalistisia mielipiteitä, kun luen jehovantodistajien Vartiotorni-lehteä, josta en raaskinut kieltäytyä, kun luen kreationistien paasausta ja ateistien uskontosyyttelyä ja kuulen väittelyssä "oikeassaolevan" uskonveljen perustelun "sinä et vain ymmärrä", olen hämmentynyt. Jotenkin on vain niin paljon helpompaa antautua ikiaikaisen mantran rytmiin ja antaa kaiken olla.
Jos kaikki kerran ovat oikeassa eikä kukaan muu, niin mikä näistä kaikista totuuksista meidän on hyväksyttävä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)