Sanoja märehdittäväksi

Kevennetäänpä vähän. Koska viimeisimmät kirjoitukseni ovat olleet niin pitkiä esseitä vaikeista aiheista niin seuraavaksi lainaan lyhyesti itseäni viisaampia ihmisiä aiheesta elämä. Erään mäkihyppääjän lausahdukset jätän kertomatta.

"Pahat ihmiset elävät syödäkseen ja juodakseen, kun taas hyvät ihmiset syövät ja juovat elääkseen." - Sokrates

"Vanhuus ei ole niin paha asia kun ajattelee vaihtoehtoja." - näyttelijä Maurice Chevalier

"Erehtyyhän lehemäki vaikka on nelijällä jalalla." - Sananparsi Nivalan seudulta

"Parasta tulevaisuudessa on, että se tulee päivä kerrallaan." - Abraham Lincoln ennen erästä pahamaineista teatteripäivää

"Life is a tale, told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing." - William Shakespeare, Macbeth

"Parempi elää päivä leijonana kuin vuosisata lampaana." - Italialainen sanonta

"Elämä on kuolemattomuutemme lapsuusaika." - Goethe

Ja tietysti klassikko Mestari Konfulta:
"Elämä on hyvin yksinkertaista, me vain tuppaamme tekemään siitä vaikeaa."

Tempus fugit

Aika rientää, sanotaan.
Aku Ankka matkustaa aikakoneella ajassa eteen- ja taaksepäin, mutta monille meistä taviksista tunne siitä että aikaa on liian vähän tai että se ei lainkaan etene on turhankin tuttu.

Sen sijaan kun meiltä kysytään, käy meille helposti kuten kirkkoisä Augustinukselle aikanaan: "Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä."

Periaatteessa aika on yksi ihmisen tavoista jaksottaa maailmaansa. Oleelliseksi ajanlasku tuli viimeistään maanviljelykseen siirtymisen yhteydessä, koska oli kriittisen tärkeää tietää milloin oli oikea aika kylvää ja korjata sato.
Alun alkujaan ajanlasku perustuikin luonnollisesti toistuviin ilmiöihin, erityisesti kuun ja auringon liikkeisiin. Taivaalle tiirailu onkin aina kiehtonut ihmisiä, joten senkaltaisten havaintojen että kuun vaiheet kestävät kukin viikon tai että 365 päivän kierron jälkeen aurinko nousee samasta kohdasta eivät varsinaisesti yllätä, mutta ne ovat vaatineet suunnatonta kärsivällisyyttä.

Nykyään tarkimmat aikaa babylonialaisittain kuudenkymmenen sekunnin minuutteina ja kuudenkymmenen minuutin tunteina laskevat kellot eivät kuitenkaan tiiraile aurinkoa vaan perustuvat atomeiden liikkeiseen. Ajanlaskennan perusteet ovat kuitenkin pysyneet samana.

Koska aikaa kyetään näin tarkasti mittaamaan seuraa looginen ajatus että sen täytyy olla olemassa. Mutta sitten seuraa suuri mysteeri: millä tavalla aika, joka ei ilmene kuin viisarien liikkeenä ja aineen jatkuvana muutoksena oikeasti eksistoi?

Tietynlaista aikaa: maailmankaikkeuden kehitys lineaarisesti nähtynä. Kuva WMAPn lehdistöjulkaisu

Klassinen fysiikka näki ajan absoluuttisena, se oli kaikkialla sama. Näin ajateltiin kunnes Albert Einstein suhteellisuusteoriansa myötä päätteli ajan olevan suhteellista kaiken muun mukana. Toisin sanoen mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä hitaammin aika sen kohdalla kulkee.
Tästä voimme päätellä että meidän kannattaa juosta koko elämämme, mutta vielä mielenkiintoisempaa on teorian ajalle antama määrittely:
Aika on kyllä todellisuuden osa, mutta sitä voi havainnoida vain osana neljättä, ajan, ulottuvuutta. Aika on tapahtumien välistä etäisyyttä tällä akselilla ja niiden havainnointi on riippuvaista havainnoitsijan suhteellisesta nopeudesta tapahtumaan nähden. Ja näin yksinkertaista asiaa rannekellomme mittaa!

Mutta eipä unohdeta ajan vastustajia. Monet ovat kautta aikain olleet sitä mieltä että aika vain ilmenee meille, se on ihmisen tapa havainnoida maailmaa. Esimerkiksi kreikkalainen luonnofilosofi Parmenides esitti ajan olevan harhaa yhdessä liikkeen ja muutoksen kanssa. Samoilla linjoilla on buddhalainen filosofia ja mm. valistusajan filosofi Immanuel Kant, jonka mielestä aika on yksi ihmisen oleellisista keinoista havainnoida todellista, noumenaalista maailmaa. Sitä, onko aika todella osa havainnoimaamme todellisuutta emme voi tietää.

Olemme kovin tottuneet lineaariseen aikakäsitykseemme, mutta se ei suinkaan ole ainoa jonka ihmiskunta on kehittänyt. Idässä päin syklinen aika on ollut suositumpaa: ajalle ei ole määritettävissä alkua eikä loppua. Tämä ajattelutapa koskee kaikkea olevaa pienimmistä olioista koko universumiin.
Tämä johtaa helposti tiettyyn uskonnolliseen ajatteluun mutta periaatteessahan aika on uskon asia. Se on maailman suurimpia mysteerejä ja eipä ole ihme että uskonnoilla on siitä sanansa sanottavana. Esimerkiksi juutalaisuudessa aika on perinteisesti ajateltu ennaltamäärättyjen asioiden tapahtumaketjuna. "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla," sanoo Saarnaajakin.

Mutta palataksemme neljänteen aikaulottuvuuteen, on hauska leikitellä ajatuksella siitä, miten tuon ulottuvuuden havaitseva olento näkisi maailman. Miten toimisit, jos havaitsisit kaikki maailman hetket yhtä aikaa? Ei ihme että jotkut sanovat Jumalan asustavan kyseisessä ulottuvuudessa. Samassa mielessä monissa kulttuureissa ajateltu jumalten kuolevaisten ajasta poikkeava aika näyttäisi realisoituvan aika-avaruuden neljännellä akselilla.
Toisaalta, jos kaikki maailman hetket ovat olemassa jossakin aikahorisontilla herää uusia kysymyksiä siitä, mitä tämä tarkoittaa yksilön olemassaolon ja aikamatkustuksen mahdollisuuden kannalta.

Seuraavaksi ehdotan että luette ajanvietteeksi Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian, minkä jälkeen voitte rauhassa rentoutua katsellen kuinka aika kulkee ohitsenne.

Kuolema

Koska nyt on puhuttu jo reilu vuosi elämästä on katse hyvä kääntää välillä aivan toiseen suuntaan. Vai onko kuolema sittenkin vain erittäin tärkeä osa elämää? Puhummeko tai vaikenemmeko yhdestä vaiheesta olomuotojen välissä vai yksilön olemisen ehdottomasta lopusta?

Vastausta etsiessä on hyvä lähteä aivan alusta ja määritellä kuolema. Wikipedian (älkää kivittäkö maallikkosanakirjan käyttäjää) määritelmän mukaan kuolema on "on täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen eläimillä, kasveilla ja muilla eliöillä. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan."

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuus on tästä kaukana. Onko esimerkiksi aivokuollut kuollut vai elävä? Entä miten monimutkainen elämänmuodon tulee olla että voisimme ajatella sen kuolevan? Harva meistä tuskin surisi yksinään uiskentelevan RNA-ketjun kuolemaa, mutta toisaalta sitä voi pitää elämän esimuotona, kykeneehän sekin kopioimaan informaatiota.
Kun ihminen kuolee tämän päättää lääkäri ammattitaidollaan. On todennäköistä, ettei vainaja enää elvy tärkeiden elinten lakattua toimimasta, mutta näitäkin erikoisia tapauksia on sattunut.

Vaikka sydän ja aivot lakkaisivatkin toimimasta, pysyvät useat solut kuitenkin toimintakykyisinä vielä ilmeisen kuoleman jälkeenkin. Aivokuoleman kohdalla ruumiin normaaleja toimintoja voidaan pitää yllä vaikka aivotoiminta ja tietoisuus olisi pysyväti menetetty.















Kuolema odottaa meistä jokaista, ja tietoutta tästä on pidetty yhtenä ihmisen ainutlaatuisena ominaisuutena. Oli näin tai ei, kuolema on aina ollut ihmisyhteisöissä läsnä.
Myöhäispaleoliittista kautta (45 000 - 10 000 vuotta sitten) edeltävältä ajalta ei ole näyttöä siitä, että vainajille olisi hautaamisen lisäksi suoritettu minkäänlaisia rituaaleja ja on todennäköistä, ettei kuolemanjälkeiseen elämään uskottu. Tämän jälkeen hautausrituaalit ovat muuttuneet mitä monimuotoisemmiksi samoin kuin käsitykset siitä, mitä persoonalle kuoleman jälkeen tapahtuu. "Kaikki mitä kuolemasta kuviteltavissa on on kuviteltu", kuten The Concise Oxford Dictionary of World Religions kertoo.

Ehkä ihmiskunnan varhaisimpana aikana on todettu ruumiin hajoavan maahan ja hengityksen, elämän henkäyksen, katoavan tuuliin. Tämä ajatus yhtymisestä takaisin maailmaan on oikeastaan aika kaunis, ja monet vanhakantaiset uskomukset näyttäisivät heijastelevan sitä. Tällainen ajattelu myös kannustaisi tämänpuoleisen elämän arvostamiseen itsessään.
Hyvin vanha näyttäisi toisaalta olevan myös usko tuonpuoleiseen, sillä jo myöhäispaleoliittisella kivikaudella asetettiin hautoihin esineitä ja ripoteltiin punamultaa, ehkä symboloimaan elämää.

Kiinalainen oppinut Konfutse oli aikanaan sitä mieltä, että on turha pohtia kuolemanjälkeisyyttä kun elämässä itsessäänkin on kylliksi päänvaivaa.
Onko koko kysymyksen pohtimisessa siis mieltä? Emme yksinkertaisesti voi saada vastausta siitä, odottaako meitä kuolemamme jälkeen Tuonen musta virta ja lautturi, ikuinen olemattomuus, loputon uudestisyntymien ketju tai kenties Paratiisin ilot tai Helvetin kauhut. Eikö olisi järkevämpää keskittyä elämään tämä ainoa varma elämä hyvin sen sijaan että tekisimme siitäkin kärsimystä keskittymällä liikaa siihen, mistä emme voi tietää?


Sumerien tuhansia vuosia vanha Gilgamesh-eepos kertoo kuningas Gilgameshista, joka kauhistuneena ystävänsä kuolemasta lähtee etsimään ikuista elämää. Valtaosa ihmisistä tekisi varmasti samoin jos sattuisi olemaan esiaikojen myyttinen sankari jolla on yhteyksiä jumaliin.
Gilgamesh näkee matkoillaan paljon mutta ehkä eniten kertoo vanha olutvaimo johon tämä törmää matkallaan Manalaan tapaamaan ikuisen elämän saanutta Utnapishtimia, Sumerien Nooaa. Vaimo lausuu hänelle näin (XI taulu):

Gilgamesh, minnekä kuljet?
Et sinä löydä etsimääsi;
kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi,
ottivat elämän itseään varten.

Gilgamesh, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sinun sylissäsi!
Tämä on ihmisen osa (……).

(Käännös Jaakko Hämeen-Anttila)

Voiko parempaa elämänohjetta tarjota?


Sitten on vielä tietysti koko maailmankaikkeuden kohtalo. Kuten meillä, on silläkin alku ja kenties loppukin. Oman elementtinsä kuoleman ymmärtämiseen tuo ajan ongelma - joka on jo aivan oma tarinansa.

Tuolla korpikuusen kannon alla...

Minnä kaikki taruolennot ovat menneet?
Vielä vuosisata sitten monet olivat nähneet tai vähintäänkin kuulleet tontun tai maahisen, mutta nykyään sellaista kertova ihminen leimataan vähä-älyiseksi.
Usein sanotaan että urbaanit legendat ja ufohavainnot ovat korvanneet entispäivän vetehiset, kööpelit ja peikot, mutta onko todella näin? Nykyfolklorekin saattaa olla katoavaa kansanperinnettä: uusia urbaaneja lengendoja leviää yhä harvemmin eikä vanhojakaan enää kerrata kaveriporukoissa kuten ennen. Tämä on hälyttävä merkki ammoisista ajoista kerrottujen nuotiotarinoiden jatkumon vaarantumisesta.

Japanilainen sarjakuvataiteilija Mizuki Shigeru on sanonut taruolentojen (yōkai) katoamisen johtuvan sähkövalosta, ja miksei? Nykyinen valaisemiskulttuurimme ei jätä nurkkiin sopivasti pimeyttä tontun tai kummituksen asustaa, toista se oli päreiden aikakautena.
Onko kulttuurimme sitten liian hygienisoitunutta kun etiäisten sijaan nurkissa naristelevat enää korkeintaan tuhoeläimet jotka nekin voi käden käänteessä hävittää? Maahisten ja muiden kannalta on tietysti surullista ettemme jaksa enää välittää niistä, mutta minkälaisen loven omaan maailmaamme tekee tarinoiden puute?

Tietyssä mielessä internet on uusi nuotiopiiri jolla tarinat leviävät. Keskustelufoorumeilla joilla järki ei yleensä varsinaisesti kuki saattavat ihmiset uskaltaa nimettöminä kertoa yllättävän avoimesti henkilökohtaisia yliluonnollisia kokemuksiaan. Tässä vaiheessa skeptikot ja vapaa-ajattelijat kavahtavat varpailleen ja nyrpistävät nenäänsä, mutta omasta mielestäni on aivan se ja sama mikä totuuspohja näillä kertomuksilla on. Hyvä tarina on aina hyvä tarina, ja pieni ripaus mielikuvitusta yleensä tekee siitä vielä vähän paremman.

Hajamieliset

Oletko koskaan tuskastuneena etsinyt avaimia, jotka ovatkin kädessäsi? Entä oletko koskaan ollut heittämäisilläsi ruokailuvälineitä jäteastiaan ruuantähteiden sijaan tai yrittänyt keittää kahvia ilman vettä? Jos olet, kuulut hajamielisiin.

Hajamielisyys on ollut ihmisten seuralaisena kauan. Stereotypiä tiedemiehestä, joka on niin syvällä akateemisissa pohdinnoissaan, ettei kiinnittä tekemisiinsä huomiota ei sekään ole uusi: 500-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen luonnonfilosofi Thaleen kerrotaan kerran tiirailleen tähtitaivasta niin innokkaasti, että putosi kaivoon. Ei siis mitään uutta auringon - tai tähtitaivaan - alla.

Hajamielisen professorin arkkityypin oikeuttavia hahmoja löytyy niin tosielämästä kuin fiktiostakin lukuisia. Thaleen lisäksi heihin lukeutuvat Sir Isaac Newton, Albert Einstein ja vaikkapa Tintin seikkailujen professori Tuhatkauno.
Muun muassa Hajamielisen käsikirjassa on esitetty kiehtova kysymys siitä, tekeekö vuosien tutkimustyö professoreista hajamielisiä, vai saako jokin nimenomaan hajamieliset ihmiset hakeutumaan tieteentekoon.

Hajamielisyys liitetään paitsi tiedemiehiin myös haaveilijoihin. Jos ihminen on aina pää pilvissä, jää arkipäivän havainnointi toisinaan retuperälle ja kadonnutta kirjaa saa etsiä kauan kunnes se löytyy jääkaapista. Itselläni ainakin on tapana käyttää jääkaappia vähän muunkin kuin ruuan säilyttämiseen.

Monet hajamieliset sanovat elävänsä paljon oman päänsä sisällä, mikä ei ehkä tule lainkaan yllätyksenä näiden ihmisten edesottamuksia seuranneille. Hajamielisyyteen kuuluukin sisäisen maailman suunnaton rikkaus, mutta kaikille maailman eskapisteille voisi tehdä hyvää luoda diplomaattisuhteita todellisuuteenkin. Hedelmällisintä varmaankin olisi luova yhteistyö näiden kahden välillä, ja tämän monet arvostetutkin taiteilijat ovat onnistuneet saavuttamaan.

Kömpelyyden tavoin myös hajamielisyys voi toisinaan olla vaarallista. Tyttöystävänsä syntymäpäivän unohtaminen on tietysti vaaratilanne sinänsä, mutta kun huomio liukkaalla säällä eksyy auton ratista universumin syvimpiin salaisuuksiin puhutaan jo todellisista riskeistä. (Pienemmässä mittakaavassahan tällainen "Highway hypnosis" lienee jokaiselle autoilijalle tuttu: pitkällä ajomatkalla saattaa ajaminen muuttua automaatioksi, johon jossakin vaiheessa havahtuu vailla muistikuvaa kaikista matkan vaiheista.)

Hajamielisyyden hyviin puoliin lukeutuu tietysti sen viihdearvo. Kyllähän jälkeenpäin on hauska kavereiden kanssa kertailla, miten jännään paikkaan on onnistunut kirjaston kirjan kätkemään tai kuinka on onnistunut huuhtelemaan kännykkänsä pöntöstä alas. Ikäviä puolia taas on, että kirjastot perivät usein maksuja myöhästyneistä lainoista ja viemäriverkoston syövereihin kadonnutta puhelinta on vaikea saada takaisin. Yhteiskunta ei aina tunnu olevan rakentunut hajamielisiä ajatellen.

Maailmanloppuja ja muinaisia ydinaseita

Blogini 325 päivän olemassaolon kunniaksi ajattelin kirjoittaa lähdekriittisyydestä.

Internet on hieno asia, etenkin jos ajattalee tiedonvälityksen ja haun uskomatonta monipuolistumista sitten World Wide Webin käyttöönoton. Moni sen käyttäjä kuitenkin tuntuu unohtaneen sen tosiaisian, että (periaatteessa) kaikille avoimeen verkkoon voi kuka tahansa kirjoittaa aivan mitä tahansa. Usko painettuun sanaan on jäänyt elämään myös sähköisen sanan kohdalla.

Internet suoltaa aika ajoin mitä kummallisempia meemejä eli hieman geenien tapaan leviäviä kulttuuri-ilmiöitä joista joillekin ei voi kuin nauraa. Miten kukaan olisi niin typerä, että
uskoisi kissoja voitavan kasvattaa lasipurkissa? Tai että USA:n eteläisissä osavaltioissa todella liikkuisi joukko Kiinan kansantasavallan hallitukselle työskenteleviä mustalaisnaisia, jotka ryöväisivät huumatuilta miehiltä näiden kivekset Kiinan mustille markkinoille?

Silti monet uskovat.

Jos ei ole varovainen, netin informaatioryöpyn kritiikitön vastaanottaja uskoo pian, että miljoonia vuosia sitten maassa eli suuria sivilisaatioita jotka onnistuivat tuhoamaan toisensa ydinsodassa, että muinaiset egyptiläiset valmistivat hehkulamppuja, että maailmanloppu tulee vuonna 2012 "kuten mayat ennustivat" piilossa pysytelleen Nibiru-planeetan suistaessa meidät kurssiltamme tai että Jumala haluaa tuhota Suomen homopresidentteineen.

On aina yllättävää huomata, miten vastaanottavaisia me ihmiset olemme tällaisille "faktoille". Jos asialle onnistutaan antamaan looginen selitys, meidän on helppo niellä se. Esimerkiksi hämmästyttävän moni tuttavani on pitänyt täytenä totena väitettä, että "Mustana Raamattuna" tai 6. ja 7. Mooseksen kirjana tunnettu okkultistinen teos todella on alkujaan ollut osa Raamatun kaanonia, josta se keskiajalla on kirkkoisien toimesta poistettu sen sisältäessä liikaa yleisistä uskonkappaleista poikkeavia oppeja.
Kummallista sinänsä, että kyseisen Mustan Raamatun kaksi kirjaa ilmestyivät ensimmäisen kerran ihmisten tietoisuuteen vuonna 1849, eikä edes Qumranin kääröissä, jotka ovat vanhimmat säilyneet raamatulliset tekstit, ole mitään näihin viittaavaakaan. Varhaisimmat vuoden 1849 version lähteet on tosin onnistuttu ajoittamaan 1700-luvun Saksaan. Musta Raamattu koostuu loitsuista ja taikamerkeistä, jotka on piirretty valkoisella mustalle pohjalle, mikä näin ollen sotii koko "muun" Raamatun rakennetta vastaan. Se on oletettavasti itsensä Mooseksen kirjoittama, mutta kumma kyllä iso osa sen raamatullisista ilmauksista juontuu Uudesta testamentista. Ehkä Mooses oli aikaansa edellä?

Internetin sisällöstä on usein aivan mahdotonta tietää, kuinka suuri osa siitä on totta. Monet nettikirjoittelijat ovat myöntäneet keksineensä omaa elämäänsäkin koskevia tarinoita, mutta toisaalta emme voi tietää pitääkö tämäkään paikkaansa. Toisin kuin tieteellisesti kumottavissa olevien väitteiden kohdalla, on subjektiivisia kertomuksia vastaan vaikea esittää argumentteja etenkin, kun väitteet yleensä kirjoitetaan anonyymisti. Tämän jälkeen alkaa miettiä, mitä oikeastaan voimme tietää - onhan aina se salaliittoteorian mentävä mahdollisuus, että meitä todella vedetään nenästä.

Vaan mistäs minä tiedän. Ehkä historiantutkimuksen takana on joku kieroutunut järjestö joka tarkoituksellisesti johtaa koko ihmiskuntaa harhaan. Ehkä maapallo onkin 6000 vuotta vanha ja vuonna 2012 parhaiten nauraa se suunnaton joukko ihmisiä, joka pitkään tiesi tuhon olevan tulossa.

Käytin tämän kirjoituksen tietolähteenä internettiä - täysin kritiikittömästi.

Allekirjoittanut on Baijerin Illuminatin ja FBI:n yhteistyöllä aivopesty tuottamaan blogin lukijoille harhaanjohtavaa aineistoa.

Kömpelöt

Heille elämä on jatkuvaa seikkailua. Vaara vaanii heitä kaikkialla minne he menevätkin, ja heidän on jatkuvasti ennakoitava liikkeitä, joilla maailma yrittää heidät selättää.
He ovat kömpelöitä.

Myönnän kuuluvani niiden ihmisten ryhmään joille jokainen huonekalu on mahdollinen vihollinen ja joilla on tapana kompastua kynnykseen aina kun siihen on tilaisuus. (Suosittelen muita kömpelöitä välttämään siperialaisia jurttia tai japanilaisia pyhättöjä, missä kynnykselle astuminen - saati sen päälle kaatuminen - saa isännät pahalle päälle.)
Jatkuvaa onnettomuusalttiutta ja oman kehon hallitsemattomuutta voi toki selittää monella seikalla, kuten murrosiän nopeassa kasvussa jälkeenjääneellä motoriikalla, mutta omaan fysiikkaan liittyvää ilmiötä kiinnostavampaa kömpelyys on kulttuurisesti tarkasteltuna.

Kömpelöitä ihmisiä kohdellaan yleensä lempeästi; heitä pidetään lupsakoina ja heidän edesottamuksistaan koetaan myötätuntoa.
Toisaalta kulttuurimme ihailee atleetteja ja kehonsa hallitsevia sirkustaiteilijoita, kömpelyys on negatiivista ja jopa vaarallista. On totta, että harjoittelulla omaa ruumista ja ympäristöään on mahdollista oppia hallitsemaan, mutta jääkö kömpelyys ominaisuuksien välisessä kilpailussa jalkoihin epäsosiaalisuuden lailla?

Nuorten ja lasten maailmassa asenne on selvä: kömpelöt ovat toissijaisia, mikä usein johtaa kiusaamiseen - etenkin silloin kun kömpelö henkilö ruumiinrakenteeltaan ei mahdu keskiverron mittoihin. Alakoulun ensimmäisillä luokilla kovat urheilukundit voivat saavuttaa jopa jonkinnäköisen diktatuurin kömpelöiden lajitoveriensa suhteen.

Voiko kömpelyys silti olla myös positiivista? Monet kansat ja uskonnot tuntevat erilaisia veijarijumalia, jotka voivat olla hyvinkin ärsyttäviä, irvokkaita, epäsovinnaisia - ja kömpelöitä. Näillä jumalilla on kuitenkin aina paikkansa yhteisössä: he osoittavat huumorin merkityksen ja asioiden oikeat suhteet niin ihmisille kuin jumalillekin. He voivat olla myös voimakkaita suojelijoita, jotka torjuvat maailman ja elämän vaaratilanteet. Veijarijumalat ovat elämäniloisia tämän maailman ja hetken olentoja, jotka eivät huomisesta piittaa.

Ehkä kömpelöissä ihmisissä piilee samanlaista voimaa. Ehkä oman kömpelyytensä kautta he näkevät maailmassa asioita, joita muut eivät huomaa. Sanoohan Kungfutsekin, että "kunniakkainta ei ole olla kaatumatta, vaan nousta aina kaaduttuaan". Kömpelöt ihmiset voivat todistaa tästä, sillä eihän elämästä tulisi mitään, jos ensimmäisen kynnyksen jälkeen luopuisi leikistä.