Hajamieliset

Oletko koskaan tuskastuneena etsinyt avaimia, jotka ovatkin kädessäsi? Entä oletko koskaan ollut heittämäisilläsi ruokailuvälineitä jäteastiaan ruuantähteiden sijaan tai yrittänyt keittää kahvia ilman vettä? Jos olet, kuulut hajamielisiin.

Hajamielisyys on ollut ihmisten seuralaisena kauan. Stereotypiä tiedemiehestä, joka on niin syvällä akateemisissa pohdinnoissaan, ettei kiinnittä tekemisiinsä huomiota ei sekään ole uusi: 500-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen luonnonfilosofi Thaleen kerrotaan kerran tiirailleen tähtitaivasta niin innokkaasti, että putosi kaivoon. Ei siis mitään uutta auringon - tai tähtitaivaan - alla.

Hajamielisen professorin arkkityypin oikeuttavia hahmoja löytyy niin tosielämästä kuin fiktiostakin lukuisia. Thaleen lisäksi heihin lukeutuvat Sir Isaac Newton, Albert Einstein ja vaikkapa Tintin seikkailujen professori Tuhatkauno.
Muun muassa Hajamielisen käsikirjassa on esitetty kiehtova kysymys siitä, tekeekö vuosien tutkimustyö professoreista hajamielisiä, vai saako jokin nimenomaan hajamieliset ihmiset hakeutumaan tieteentekoon.

Hajamielisyys liitetään paitsi tiedemiehiin myös haaveilijoihin. Jos ihminen on aina pää pilvissä, jää arkipäivän havainnointi toisinaan retuperälle ja kadonnutta kirjaa saa etsiä kauan kunnes se löytyy jääkaapista. Itselläni ainakin on tapana käyttää jääkaappia vähän muunkin kuin ruuan säilyttämiseen.

Monet hajamieliset sanovat elävänsä paljon oman päänsä sisällä, mikä ei ehkä tule lainkaan yllätyksenä näiden ihmisten edesottamuksia seuranneille. Hajamielisyyteen kuuluukin sisäisen maailman suunnaton rikkaus, mutta kaikille maailman eskapisteille voisi tehdä hyvää luoda diplomaattisuhteita todellisuuteenkin. Hedelmällisintä varmaankin olisi luova yhteistyö näiden kahden välillä, ja tämän monet arvostetutkin taiteilijat ovat onnistuneet saavuttamaan.

Kömpelyyden tavoin myös hajamielisyys voi toisinaan olla vaarallista. Tyttöystävänsä syntymäpäivän unohtaminen on tietysti vaaratilanne sinänsä, mutta kun huomio liukkaalla säällä eksyy auton ratista universumin syvimpiin salaisuuksiin puhutaan jo todellisista riskeistä. (Pienemmässä mittakaavassahan tällainen "Highway hypnosis" lienee jokaiselle autoilijalle tuttu: pitkällä ajomatkalla saattaa ajaminen muuttua automaatioksi, johon jossakin vaiheessa havahtuu vailla muistikuvaa kaikista matkan vaiheista.)

Hajamielisyyden hyviin puoliin lukeutuu tietysti sen viihdearvo. Kyllähän jälkeenpäin on hauska kavereiden kanssa kertailla, miten jännään paikkaan on onnistunut kirjaston kirjan kätkemään tai kuinka on onnistunut huuhtelemaan kännykkänsä pöntöstä alas. Ikäviä puolia taas on, että kirjastot perivät usein maksuja myöhästyneistä lainoista ja viemäriverkoston syövereihin kadonnutta puhelinta on vaikea saada takaisin. Yhteiskunta ei aina tunnu olevan rakentunut hajamielisiä ajatellen.

Maailmanloppuja ja muinaisia ydinaseita

Blogini 325 päivän olemassaolon kunniaksi ajattelin kirjoittaa lähdekriittisyydestä.

Internet on hieno asia, etenkin jos ajattalee tiedonvälityksen ja haun uskomatonta monipuolistumista sitten World Wide Webin käyttöönoton. Moni sen käyttäjä kuitenkin tuntuu unohtaneen sen tosiaisian, että (periaatteessa) kaikille avoimeen verkkoon voi kuka tahansa kirjoittaa aivan mitä tahansa. Usko painettuun sanaan on jäänyt elämään myös sähköisen sanan kohdalla.

Internet suoltaa aika ajoin mitä kummallisempia meemejä eli hieman geenien tapaan leviäviä kulttuuri-ilmiöitä joista joillekin ei voi kuin nauraa. Miten kukaan olisi niin typerä, että
uskoisi kissoja voitavan kasvattaa lasipurkissa? Tai että USA:n eteläisissä osavaltioissa todella liikkuisi joukko Kiinan kansantasavallan hallitukselle työskenteleviä mustalaisnaisia, jotka ryöväisivät huumatuilta miehiltä näiden kivekset Kiinan mustille markkinoille?

Silti monet uskovat.

Jos ei ole varovainen, netin informaatioryöpyn kritiikitön vastaanottaja uskoo pian, että miljoonia vuosia sitten maassa eli suuria sivilisaatioita jotka onnistuivat tuhoamaan toisensa ydinsodassa, että muinaiset egyptiläiset valmistivat hehkulamppuja, että maailmanloppu tulee vuonna 2012 "kuten mayat ennustivat" piilossa pysytelleen Nibiru-planeetan suistaessa meidät kurssiltamme tai että Jumala haluaa tuhota Suomen homopresidentteineen.

On aina yllättävää huomata, miten vastaanottavaisia me ihmiset olemme tällaisille "faktoille". Jos asialle onnistutaan antamaan looginen selitys, meidän on helppo niellä se. Esimerkiksi hämmästyttävän moni tuttavani on pitänyt täytenä totena väitettä, että "Mustana Raamattuna" tai 6. ja 7. Mooseksen kirjana tunnettu okkultistinen teos todella on alkujaan ollut osa Raamatun kaanonia, josta se keskiajalla on kirkkoisien toimesta poistettu sen sisältäessä liikaa yleisistä uskonkappaleista poikkeavia oppeja.
Kummallista sinänsä, että kyseisen Mustan Raamatun kaksi kirjaa ilmestyivät ensimmäisen kerran ihmisten tietoisuuteen vuonna 1849, eikä edes Qumranin kääröissä, jotka ovat vanhimmat säilyneet raamatulliset tekstit, ole mitään näihin viittaavaakaan. Varhaisimmat vuoden 1849 version lähteet on tosin onnistuttu ajoittamaan 1700-luvun Saksaan. Musta Raamattu koostuu loitsuista ja taikamerkeistä, jotka on piirretty valkoisella mustalle pohjalle, mikä näin ollen sotii koko "muun" Raamatun rakennetta vastaan. Se on oletettavasti itsensä Mooseksen kirjoittama, mutta kumma kyllä iso osa sen raamatullisista ilmauksista juontuu Uudesta testamentista. Ehkä Mooses oli aikaansa edellä?

Internetin sisällöstä on usein aivan mahdotonta tietää, kuinka suuri osa siitä on totta. Monet nettikirjoittelijat ovat myöntäneet keksineensä omaa elämäänsäkin koskevia tarinoita, mutta toisaalta emme voi tietää pitääkö tämäkään paikkaansa. Toisin kuin tieteellisesti kumottavissa olevien väitteiden kohdalla, on subjektiivisia kertomuksia vastaan vaikea esittää argumentteja etenkin, kun väitteet yleensä kirjoitetaan anonyymisti. Tämän jälkeen alkaa miettiä, mitä oikeastaan voimme tietää - onhan aina se salaliittoteorian mentävä mahdollisuus, että meitä todella vedetään nenästä.

Vaan mistäs minä tiedän. Ehkä historiantutkimuksen takana on joku kieroutunut järjestö joka tarkoituksellisesti johtaa koko ihmiskuntaa harhaan. Ehkä maapallo onkin 6000 vuotta vanha ja vuonna 2012 parhaiten nauraa se suunnaton joukko ihmisiä, joka pitkään tiesi tuhon olevan tulossa.

Käytin tämän kirjoituksen tietolähteenä internettiä - täysin kritiikittömästi.

Allekirjoittanut on Baijerin Illuminatin ja FBI:n yhteistyöllä aivopesty tuottamaan blogin lukijoille harhaanjohtavaa aineistoa.

Kömpelöt

Heille elämä on jatkuvaa seikkailua. Vaara vaanii heitä kaikkialla minne he menevätkin, ja heidän on jatkuvasti ennakoitava liikkeitä, joilla maailma yrittää heidät selättää.
He ovat kömpelöitä.

Myönnän kuuluvani niiden ihmisten ryhmään joille jokainen huonekalu on mahdollinen vihollinen ja joilla on tapana kompastua kynnykseen aina kun siihen on tilaisuus. (Suosittelen muita kömpelöitä välttämään siperialaisia jurttia tai japanilaisia pyhättöjä, missä kynnykselle astuminen - saati sen päälle kaatuminen - saa isännät pahalle päälle.)
Jatkuvaa onnettomuusalttiutta ja oman kehon hallitsemattomuutta voi toki selittää monella seikalla, kuten murrosiän nopeassa kasvussa jälkeenjääneellä motoriikalla, mutta omaan fysiikkaan liittyvää ilmiötä kiinnostavampaa kömpelyys on kulttuurisesti tarkasteltuna.

Kömpelöitä ihmisiä kohdellaan yleensä lempeästi; heitä pidetään lupsakoina ja heidän edesottamuksistaan koetaan myötätuntoa.
Toisaalta kulttuurimme ihailee atleetteja ja kehonsa hallitsevia sirkustaiteilijoita, kömpelyys on negatiivista ja jopa vaarallista. On totta, että harjoittelulla omaa ruumista ja ympäristöään on mahdollista oppia hallitsemaan, mutta jääkö kömpelyys ominaisuuksien välisessä kilpailussa jalkoihin epäsosiaalisuuden lailla?

Nuorten ja lasten maailmassa asenne on selvä: kömpelöt ovat toissijaisia, mikä usein johtaa kiusaamiseen - etenkin silloin kun kömpelö henkilö ruumiinrakenteeltaan ei mahdu keskiverron mittoihin. Alakoulun ensimmäisillä luokilla kovat urheilukundit voivat saavuttaa jopa jonkinnäköisen diktatuurin kömpelöiden lajitoveriensa suhteen.

Voiko kömpelyys silti olla myös positiivista? Monet kansat ja uskonnot tuntevat erilaisia veijarijumalia, jotka voivat olla hyvinkin ärsyttäviä, irvokkaita, epäsovinnaisia - ja kömpelöitä. Näillä jumalilla on kuitenkin aina paikkansa yhteisössä: he osoittavat huumorin merkityksen ja asioiden oikeat suhteet niin ihmisille kuin jumalillekin. He voivat olla myös voimakkaita suojelijoita, jotka torjuvat maailman ja elämän vaaratilanteet. Veijarijumalat ovat elämäniloisia tämän maailman ja hetken olentoja, jotka eivät huomisesta piittaa.

Ehkä kömpelöissä ihmisissä piilee samanlaista voimaa. Ehkä oman kömpelyytensä kautta he näkevät maailmassa asioita, joita muut eivät huomaa. Sanoohan Kungfutsekin, että "kunniakkainta ei ole olla kaatumatta, vaan nousta aina kaaduttuaan". Kömpelöt ihmiset voivat todistaa tästä, sillä eihän elämästä tulisi mitään, jos ensimmäisen kynnyksen jälkeen luopuisi leikistä.

Pimeys

Hämy, hämärä, pimeä, synkkyys, mustuus. Joka yö koittaa se hetki, kun taivaansini vaihtuu illanhämärään ja lopulta sysipimeään. Mikä pimeässä, valon puutteessa, on erikoista?

Pimeys syöpyy ja sulautuu alitajuntaan.

Ajattelepa istuvasi yksin keskellä pimeää metsää leirinuotiolla. Mitä on ympärilläsi? Et osaa sanoa, onko pimeys loputon, vai päättyykö koko maailma muutaman askelenmitan päähän nuotion kajosta – sinne, minne näkö ei enää yllä. Aistisi herkistyvät, yö käy yhä todemmaksi. Jokainen ääni, jokainen rapsahdus ja linnunhuuto saa varuilleen. Pimeä voi kiinnostaa, mutta harvoin tekee mieli poistua nuotion turvallisesta hehkusta. Missä päättyy nuotion valo, siinä päättyy tuttu ja turvallinen. Siitä alkaa mielikuvituksen ja hämärän liitto.

Rationaalisuus karisee ja alkukantaisempi minä ottaa yön edessä vallan. Kaikki hirviöt ja painajaiset mitä mielemme luo vaanivat juuri siinä, aivan lähellämme, siinä missä valo päättyy ja loputon pimeys alkaa. Juuri siinä, mihin emme tohdi katsoa pelätessämme, että kuvitelmat äkisti muuttuvat tosiksi. Pimeys hälventää todellisuuden.

Emme ehkä osaa määritellä itsellemmekään mitä pimeässä pelkäämme. Kaikki vieras on outoa ja sysimusta yö voi muuttaa tutunkin paikan oudoksi, vaaralliseksi. Kun antaa pimeässä pelon hiipiä mieleensä, vyöryvät päälle saman tien kaikki ikävät asiat, lapsuuden kummitusjutut ja uutisten synkät otsikot. Ei tarvitse kuin hetken lietsoakseen itsensä pakokauhun partaalle. Kauhu ja pimeys kuuluvat yhteen, koska pimeässä annamme piilevän pelkomme kasvaa möröksi.

Pimeys luo myös loputtoman mahdollisuuuksien meren. Kun hahmot sulautuvat osaksi yhtä ja samaa hämärää havahdumme mahdollisuuteen, että tuo nimenomainen hämärä voi myös muotoutua miksi hahmoksi tahansa.

Pimeänpelko voi ajaa hulluuden partaalle mitä kirkasjärkisimmän ihmisen ja jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten typerä oli antaessaan mielikuvitukselle siivet. Toisaalta on tavattoman surullista käyttää noita siipiä vain synnyttämään kauhua, sillä pimeä ei ehkä ole kovin kaukana luovuudesta. Jokaiselle taiteilijasielulle voisi tehdä hyvää joskus seisoa keskellä synkeintä yötä ja ottaa vastaan se, mitä rajoittamaton mieli tohtii varjoista loihtia. Tietenkään ei ole väärin valita pimeässä harhailun sijaan nuotiotulta, joka mieluiten palaa turvallisesti kotitakassa pimeydeltä suojaavien paksujen seinien sisällä. Siellä voi pelolle ja pimeälle jo nauraakin.

Mullan, soran, betonin ja tietoisuutemme alta

Ihminen jättää aina toiminnastaan merkkejä. Näitä menneisyyden jäänteitä on ympärillämme niin paljon, että niiden kaikkien tutkiminen, saati täydellisen kokonaiskuvan muodostaminen niistä on mahdotonta. Arkeologia on kuitenkin tiede, joka tavoittelee tätä päämäärää kohti - sen tehtävä on takoa sirpale sirpaleelta menneisyyden kappaleista kokonaisuus, kuva siitä, mitä ihmisenä oleminen tarkoitti satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Arkeologiaa voisi pitää siinä mielessä toimivana kioskitieteenä, että se pyrkii kohti mahdotona: sen tutkittavat henkilöt ovat kuolleet ja näiden jättämien materiaalisten jäänteiden avulla tulisi selvittää, minkälainen näiden subjektiivinen kokemus maailmasta on ollut. Helpompaa olisi kysyä tarot-korteilta tai pyytää meediota ottamaan menneisyyden ihmisiin yhteys, mutta arkeologiasta tekee tieteen se, että se itsepintaisesti jättää tällaiset potentiaaliset vaihtoehdot hyödyntämättä.

Tuskin muinaisuudenkaan ihminen ymmärsi ja tunsi täysin aikakautensa maailmaa. Emme taida itsekään olla tietoisia kaikista oman aikamme ilmiöistä, brändeistä ja alakulttuureista. Voiko olettaa, että kulttuurissa elävä henkilö on väistämättä oman kulttuurinsa ekspertti?
Jotkin arkeologiset löydöt ovat niin marginaalisia, että olisi kummallista ajatella niiden kuuluneen aikakautensa ihmisten elämään keskeisinä elementteinä - paitsi tietysti jos tulkitsemme ne rituaaliesineiksi, mahdollisesti koko esihistoriallisen kulttuurin pyhimmiksi objekteiksi. Totta kai muinaisen, alkukantaisemman ihmisen maailma oli täynnä barbaarista uskonnollista symboliikkaa, jota meidän sivistyneiden nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Ilmeisesti tämä on erityisen haastavaa arkeologeille, joille uskonto on perinteisesti ollut kirosana tai yleisteippi, jolla peitetään kaikki teorioiden aukkokohdat.

Jos maailma pysyy samanlaisena, tulkitsevat tulevaisuuden arkeologit ehkä nykyisten ostosparatiisiemme jäänteet alkukantaisen ihmisen pyhätöiksi. Niihin on sitten käyty uhraamassa kummallisia pyöreitä metalliesineitä, joita löytyy lähes kaikista ihmisyhteisöistä - selviä votiivilahjoja. Samaan omituiseen kulttiin kuuluivat varmaankin metallinhohtoiset, keskeltä reijitetyt kiekot. Erään, tiedeyhteisössä ei kovin arvostetun teorian mukaan näille kiekoille olisi kyetty tallettamaan ääntä, jota näiden yhteydestä toisinaan löydetyt eriskummalliset alkeellisella sähkötekniikalla toimineet laatikkomaiset rituaaliobjektit olisivat kyenneet toistamaan. Ehkä yksinkertaiset 2000-luvun ihmiset uskoivat näin kuulevansa jumaltensa äänen.

Edit 17.10.2009: Mikäli arkeologiaa sivuavat blogitekstit kiehtovat enemmän, suosittelen kurkistamaan arkeologia-aiheiseen blogiini http://mullanalta.blogspot.com/

Eläköön samanlaisuus

Ihmisellä tuntuu olevan pakonomainen tarve vertailla omaa käytöstään muiden käyttäytymiseen. Näin vertailemalla ihminen luo itselleen täysin todellisuutta vastaamattoman 'normaaliuden' käsitteen, jonka kautta hän määrittää suhteensa muihin tai ennemminkin näiden muiden suhteen meihin.

Lajin ja elämän säilymisen kannalta tällainen menettely tuntuu järkevältä. Jos joukko ihmisiä käyttäytyy tuhoisasti itseään ja muita kohtaan, on yhteisön kannalta hyödyksi puuttua näiden poikkeavaan toimintaan tai vähintäänkin välttää näitä. Viime vuosina on ollut myös trendinä tulkita ihmiskunnan historiaa erilaisten tautien kautta. Tästä näkökulmasta normaalista poikkeava yksilö saattaa olla sairas ja tällaisen yksilön vältteleminen toimii suojakeinona tartuntatauteja vastaan. Normaaliuden käsite palvelee siis hyvin tarkoituksettoman evoluution päämääriä.

Kun ajattelee normaaliutta näin rationaalisesti unohtaa helposti ne, jotka sitten poikkeavat siitä, minkä me miellämme normaaliksi. Ne toiset.
Normaaliuden huono puoli on, että se helposti synnyttää kärjistettyjä stereotypioita joihin ihmismieli niputtaa 'epänormaaleja' ihmisiä. Monet suuretkin konfliktit ja toisaalta paljon syvemmällä vellova syrjintä ja ymmärtämättömyys muita kohtaan ovat, ainakin osittain pohjimmiltaan tällaisen yksinkertaisen päänsisäisen menettelyn seurausta.

Ihminen tarvitsee stereotypioita ja yleistyksiä kyetäkseen toimimaan tehokkaasti tässä maailmassa, mutta aina kun stereotypian sekoittaa todellisuuteen tulisi pysähtyä miettimään. On helppoa muttei inhimillisesti kestävää arvioida toista tämän ulkomuodon, asusteiden, sukupuolen, ja niin edelleen mukaan. Suuren ongelman muodostavat joukot, jotka nimittävät itseään meiksi. Me suljemme muut oman ympyrämme ulkopuolelle ja valitettavan usein pönkitämme oman ympyrämme sisäisiä uskomuksia ja ennakko-oletuksia. Tämä koskee niin pieniä kaveriporukoita kuin kokonaisia kulttuureja ja kansakuntia.

Normaaliuden käsitteen voi oikeastaan jakaa kahteen luokkaan. On olemassa normatiivista normaaliutta, jossa yksilö nähdään normaaliksi tämän noudattaessa yhteisönsä pelisääntöjä eli yleisesti hyväksyttyjä normeja. Toisenlaista normaaliutta edustaa tilastollinen normaalius, jonka mukaan normaalia on toimia kuten enemmistö toimii. Tässä valossa yhteisön arvojen, kuten pyytettömän lähimmäisenrakkauden ajamat ihmiset ovat epänormaaleja; enemmistö toimii eri tavalla. Hassua on, että normista voi poiketa moneen suuntaan: toisia poikkeajia, kuten tyranniaa vastaan nousseita tai asiansa puolesta kuolleita marttyyreita saatetaan pitää yhteisön sankareina, kun taas perinteenrikkojia, vaikka erilaisia uskonnollisia alaryhmiä voidaan halveksia. Kaikki epänormali ei yhteisön silmissä siis kuitenkaan ole pahaa, siinä voivat jopa tiivistyä yhteisön unelmat: kenties ihminen joka jättää sikseen normien asettamat rajat tekee juuri sen, minkä valtaosa yhteisöstä haluaisi tehdä, mutta syystä tai toisesta ei tähän kykene.

Vaikka vierailemalla jokavuotisessa Ropecon-tapahtumassa Espoossa voi saada hyvän kuvan siitä, mihin suuntiin yleisesti yhteiskunnassamme epänormaali voi venyä. Katsellessa saman käsitteen, roolipelien, perässään vetämää moninaisuutta yhtä pitkistä kuin leveistä rasvatukkaisista silmälasipäistä upeisiin asuihin sonnustautuneisiin suippokorvaisiin haltioihin toisaalta huomaa, että näinkin paljon ulkoisesti toisistaan poikkeavat ihmiset loppujen lopuksi ovat oman ryhmänsä sisällä aivan normaaleja. Vaikka normaaliuden käsitteellä on käyttönsä, se on loppujen lopuksi abstrakti: tuskin on yhtäkään ihmistä, joka todellisuudessa olisi se keskiverto Matti Korhonen kahden lapsensa, melko onnellisen avioliittonsa ja keskiluokkaisen tasapalkkaisen työnsä kanssa. Samanlaisuus ja normaalius ovat hienoja asioita, niiden kautta voi itsensä johonkin samastaa, mutta toisaalta yhtä lailla hienoa on epänormaalius. Ihmiselle kuuluu vapaus elää toisin ja toisaalta yhteiskunnan on mahdotonta kehittyä jos kaikki ovat samaa mieltä asioista. Jonkun on aikaansaatava muutos.

Roolipelaajan on helppo ymmärtää toiseus ja samanlaisuus. Kun välillä sijoittaa itsensä toisen rooliin alkaa hahmottaa yhteiskunnan roolipelin. Todellisuudesta kieron tekee se, että tässä roolipelissä hahmoa ei voi vaihtaa. Se on elinikäinen pesti ja siihen on vain sopeuduttava. Sopeutumisen voi kuitenkin tehdä monella tapaa, eikä se tarkoita kohti normaaliutta pyrkimistä. Onneksi meillä on erilaisuus.

Χριστός Ανέστη!

Kristus nousi kuolleista!
Pääsiäisyön ortodoksijumalanpalvelus on mielenkiintoinen kerrostuma vuosituhantisia perinteitä, kreikkalaista ja slaavilaista, bysanttilaista ja vielä vanhempia traditioita - välähdyksiä hellenistisestä maailmasta.

Kirkon kiertäminen tuohus väristen kädessään palaen on kuin yksilöllisyys menettäisi merkityksensä. Samoin karisevat analyyttisyys ja ennakkoluuloisuus liturgian verkkaisesti kulkiessa eteenpäin osien toistuessa, kerran, toisen... Ei ole vaikea antaa olla ja yhtyä ylösnousemusta ylistävään kuoroon ja olla hyväksytty - tai oikeastaan unohtaa koko oleminen ja hyväksynnän etsiminen. Siinä vaiheessa ei ole merkitystä sillä ovatko uskon kohteet totta, vaan päällimmäiseksi nousee puhdas, kohteeton usko, joka ei tarvitse todisteita tai todisteluita kenellekään.

Kristinuskon eittämättä vetävä tarina ei kuitenkaan syntymaailmassaan ollut millään tapaa uusi tai edes omaperäinen. Kristinuskon pyristellessä ensiaskeliaan oltiin Egyptissä ja vuosituhannet palvottu kuoleman voittanutta Osirista, jonka ympäri Egyptiä levitetyt ruumiinkappaleet tämän vaimo Isis keräsi kokoon ja sai tämän herätettyä henkiin. Onko tässä aineksia Lemminkäis-myyttiinkin?

Osiriksen ylösnousemus oli myös vuodenkiirtoon liittyvä tapahtuma: joka vuosi Niilin tulva laski ja Osiris "kuoli" – viljansiemenet kylvettiin. Tätä seurasi ylösnousemus ja kasvukausi, jonka Osiris soi manalan herrana ja jota juhlittiin nauttimalla eräänlaista ehtoollista – leipää Osiriksen ruumiina ja olutta tämän verenä. Osiriksen ajateltiin luonnon henkiinheräämisen lisäksi myös ylösnousemuksellaan suoneen ihmisille elämän kuoleman jälkeen, ei siis mikään vieras idea läntisessä kristillisessä kulttuurissa varttuneelle.

Muitakin yhtymäkohtia kristinuskoon on, kuten Isiksen neitseenä raskaaksi tuleminen ja valtaannousseelta Osiriksen veljeltä Setehiltä pakeneminen kaislikkoon, missä Horus-jumala saa syntynsä. Horus voittaa Setehin ja palauttaa maailmanjärjestyksen. Edelleen Egyptin koptilaisissa kirkoissa saattaa nähdä ikoneita joissa Kristus seivästää Saatanaa esittävän lohikäärmeen - kuva-aihe on tismalleen sama kuin muinaisegyptiläisten temppeleiden aihe jossa Horus seipäällä voittaa Setehiä edustavan virtahevon.

Osiriksen ohella messiaanisten hahmojen lista on pitkä: Kreikassa Orfeuksen kultin surmattu ja ylösnoussut ylijumala Zeun poika Dionysos Zagreus, Adonis, Mesopotamiassa Dumuz/Tammuz... Myös Mithran kultti on ollut lähellä kristinuskoa: sen keskeinen hahmo, joulupäivänä syntynyt Mithra, mahdollisti iankaikkisen elämän surmaamalla pyhän härän, asetti ehtoollisen ja nousi ylös taivaisiin. Kirkkoisä Tertullianus kuvasi mithralaista ehtoollista "paholaismaiseksi jäljitelmäksi eukaristiasta". Uskon ydin oli ihmeessä, jossa Mithra surmasi pyhän härän synnyttäen elämän uudestaan: Mithra ja auringonjumala Sol kuvattiin usein syömässä härän lihaa ja juomassa tämän verta, minkä jäljittelemisen leivällä ja viinillä uskottiin tuovan iankaikkisen elämän tavallisen uskovankin saavutettaviin. Alkukirkossa Mithraa pidettiin Antikristuksena, joka oli tullut maailmaan edeltä horjuttamaan uskoa tulevaan oikeaan Kristukseen. Tuhoamisvimmassaan varhaiskristityt valitettavasti samalla tekivät nykytutkijalle harvinaisen vaikeaksi luotettavan tiedon keräämisen mithralaisuudesta.

Yksi asia kristinuskossa kuitenkin poikkeaa muista helleenisistä, mesopotamialaisista ja egyptiläisistä ylösnousemuskulteista: Jeesus Nasaretilainen on ollut todellinen historian henkilö. Mutta ajatus ylösnousemuksesta ei ollut vieras juutalaisillekaan: 2000 vuoden takaisen Gabrielin ilmestyssteelan tekstissä arkkienkeli julistaa ilmeisesti vuonna 4 eaa. roomalaisten surmaamalle juutalaiselle kapinajohtajalle Simonille tämän nousevan kuolleista kolmen päivän kuluttua. Kristinusko oli syntyessään ajan hermolla.

Kristinusko ei siis suinkaan syntynyt tyhjästä minään uutena ideana, vaan kuten muillakin Kirjan uskonnoilla, on sillä takanaan pitkä helleeninen kulttuuritausta, ikivanhasta juutalaisesta traditiosta puhumattakaan. Rikas tausta ei kuitenkaan taida lainkaan vähentää sen painoarvoa, päinvastoin. Omasta mielestäni on hienoa ainakin jollakin tasolla olla osa vuosituhantista kulttuurijatkumoa, jossa uskovaisten elämä jatkuu näiden kuolemankin jälkeen – ainakin osana kulttuurievoluutiota sinä jälkenä, jonka he perinteen välittäjinä ja uudistajina ovat siihen jättäneet.

En ole ortodoksi, mutta yhtä kaikki tuohus tuoksuu silti ylösnousemukselta.