miten hän iski minut maahan ja ryösti minut.'
Jos elät tällaisten ajatusten vallassa, elät vihassa.
'Katsokaa miten hän mukiloi ja hakkasi minua,
miten hän iski minut maahan ja ryösti minut.'
Heitä pois tällaiset ajatukset ja elä rakkaudessa.
Tässä maailmassa ei viha ole koskaan hälventänyt vihaa.
Vain rakkaus hälventää vihan. Tämä on sääntö,
vanha ja muuttumaton laki.
Sinäkin lähdet täältä pois.
Kun tiedät sen, miten voit riidellä?"
- Dhammapada
Haitilaisilla on tällä hetkellä suuri syy elää vihan vallassa. Luonnonvoimia ei toki käy vastustaminen, mutta ihmisen itsekkyys on vielä puistattavampaa kuin minkään richterin maanjäristykset. Haitin pääkaupungin Port-au-Princen kaupunginosista osa on käytännössä rikollisjengien hallussa ja rehottava rikollisuus haittaa avun ohjautumista sitä tarvitseville. Anarkistit voivat miettiä, oliko täysi anarkia sittenkään se yhteiskuntamalleista paras.
Järistyksen uhriluku noussee 200 000, mutta todellisia kärsijöitä ovat tietenkin hengissä selvinneet. Ne, joiden elämältä järistys vei pohjan. Ne, jotka nyt ovat tapetilla, mutta joita harva muistaa vuoden päästä. Vai kuinka hyvin muistat Kiinan Sichuanin tai Iranin Bamin järistykset?
"Pois kaikki katoaa" laulaa Indica. Port-au-Prince.Haiti, Afganistan, Irak... päivittäinen uutisointi inhimillisestä kärsimyksestä ja epäoikeudenmukaisuudesta pistää vihaksi. Mieleni tekisi huutaa ja valittaa ja ripotella tuhkaa päälleni - mutta ei siksi, ettäkö maailman ikävät tapahtumat minua ahdistaisivat, vaan sen tähden, että ne eivät hetkauta minua.
Meillä ihmisparoilla on jumalainen kyky sulkea kärsimys mielestämme, niin läheltä kuin kaukaa. Jokelan koulusurmien aikaan valtasi Suomen maansuru, mutta Sellon surmatyön jälkeen älähdettiin enää vähän. Ehkä irakilaisetkin ovat jo tottuneet ajatukseen että voivat räjähtää taivaan tuuliin seuraavassa kadunkulmassa. Ei ihminen voi elää jos vain pelkää kaiken aikaa, mutta onko oikeaa elämää elää pelkäämättäkään vaaran keskellä? Unohtaminen on helppoa, mutta onko se inhimillistä?
3 kommenttia:
Hyvin kirjotettu, samaa mieltä. Lahjotin itsekin Haitin järistyksen uhreille, mutta onko sekin vain siksi, että voi sitten rauhassa unohtaa heidät. Apua ehkä muistetaan antaa, niin että ihmiset saavat huovan ja vähän vettä, mutta entä tulevaisuus. Siihen ei yksi huopa paljoa evästä!
Mietin, että tuoko media mukanaan velvollisuuden surra ja kärsiä maailman kärsimysten mukana? Sata vuotta sitten ei tieto Haitin järistyksestä ainakaan kaltaistani pikkukaupunkilaista olisi saavuttanut.
Ei silti, mielestäni varakkailla mailla on ehdoton velvollisuus auttaa pitkäjänteisesti, lyhytaikaisesta avusta (ja siitä Annin mainitsemasta huovasta) ei pidemmän päälle ole mitään hyötyä. Tärkeintä olisi yrittää saada maata mahdollisimman pian omille jaloilleen. Kehitysavusta muutenkin, uskon, että esim. riisisäkkien rahtaaminen Afrikkaan saa monessa paikassa aikaan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä.
Vielä huomio ihmisyydestä: mikään maailman kärsimys tai tragedia ei koskaan kosketa niin paljon kuin oma surun aihe.
Tottahan on niinkuin Kaaren huomioit etteivät maailman myllerrykset ennen wanhaan saavuttaneet kaikkia, isoistakin tapahtumista saatettiin kuulla vuosia jälkijunassa. Nykyuutisointi ehkä antaa vääristyneen kuvan että maailma olisi ratkaisevasti väkivaltaisempi, kaoottisempi ja kurjempi kuin ennen. Kai median katastrofipornossa vetoaa sekin että oma elinympäristömme on niin turvallinen. Sisäinen pystyihmisemme kaipaa vaaroja niin kauhuelokuvien kuin spektaakkelimaisten onnettomuuksien muodossa. Vai miksi iltapäivälehtien lööpit muuten möisivät? Saamme kiksejä toisten kärsimyksen kauhistelusta.
Vaikka tuntuu että huovan lahjoittaminen kodittomalle tai kirjan lahjoittaminen kehitysmaan kouluun on vähän, niin maailma rakentuu pienistä teoista. Se että selviää seuraavaan päivään antaa edes jonkin pohjan rakentaa tulevaisuutta.
Ja siitä riisisäkkien raijaamisesta:
"Anna ihmiselle kala ja olet ruokkinut hänet täksi päiväksi. Opeta ihminen kalastamaan ja olet ruokkinut hänet eliniäksi." - Lao zi
Lähetä kommentti