Hajamieliset

Oletko koskaan tuskastuneena etsinyt avaimia, jotka ovatkin kädessäsi? Entä oletko koskaan ollut heittämäisilläsi ruokailuvälineitä jäteastiaan ruuantähteiden sijaan tai yrittänyt keittää kahvia ilman vettä? Jos olet, kuulut hajamielisiin.

Hajamielisyys on ollut ihmisten seuralaisena kauan. Stereotypiä tiedemiehestä, joka on niin syvällä akateemisissa pohdinnoissaan, ettei kiinnittä tekemisiinsä huomiota ei sekään ole uusi: 500-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen luonnonfilosofi Thaleen kerrotaan kerran tiirailleen tähtitaivasta niin innokkaasti, että putosi kaivoon. Ei siis mitään uutta auringon - tai tähtitaivaan - alla.

Hajamielisen professorin arkkityypin oikeuttavia hahmoja löytyy niin tosielämästä kuin fiktiostakin lukuisia. Thaleen lisäksi heihin lukeutuvat Sir Isaac Newton, Albert Einstein ja vaikkapa Tintin seikkailujen professori Tuhatkauno.
Muun muassa Hajamielisen käsikirjassa on esitetty kiehtova kysymys siitä, tekeekö vuosien tutkimustyö professoreista hajamielisiä, vai saako jokin nimenomaan hajamieliset ihmiset hakeutumaan tieteentekoon.

Hajamielisyys liitetään paitsi tiedemiehiin myös haaveilijoihin. Jos ihminen on aina pää pilvissä, jää arkipäivän havainnointi toisinaan retuperälle ja kadonnutta kirjaa saa etsiä kauan kunnes se löytyy jääkaapista. Itselläni ainakin on tapana käyttää jääkaappia vähän muunkin kuin ruuan säilyttämiseen.

Monet hajamieliset sanovat elävänsä paljon oman päänsä sisällä, mikä ei ehkä tule lainkaan yllätyksenä näiden ihmisten edesottamuksia seuranneille. Hajamielisyyteen kuuluukin sisäisen maailman suunnaton rikkaus, mutta kaikille maailman eskapisteille voisi tehdä hyvää luoda diplomaattisuhteita todellisuuteenkin. Hedelmällisintä varmaankin olisi luova yhteistyö näiden kahden välillä, ja tämän monet arvostetutkin taiteilijat ovat onnistuneet saavuttamaan.

Kömpelyyden tavoin myös hajamielisyys voi toisinaan olla vaarallista. Tyttöystävänsä syntymäpäivän unohtaminen on tietysti vaaratilanne sinänsä, mutta kun huomio liukkaalla säällä eksyy auton ratista universumin syvimpiin salaisuuksiin puhutaan jo todellisista riskeistä. (Pienemmässä mittakaavassahan tällainen "Highway hypnosis" lienee jokaiselle autoilijalle tuttu: pitkällä ajomatkalla saattaa ajaminen muuttua automaatioksi, johon jossakin vaiheessa havahtuu vailla muistikuvaa kaikista matkan vaiheista.)

Hajamielisyyden hyviin puoliin lukeutuu tietysti sen viihdearvo. Kyllähän jälkeenpäin on hauska kavereiden kanssa kertailla, miten jännään paikkaan on onnistunut kirjaston kirjan kätkemään tai kuinka on onnistunut huuhtelemaan kännykkänsä pöntöstä alas. Ikäviä puolia taas on, että kirjastot perivät usein maksuja myöhästyneistä lainoista ja viemäriverkoston syövereihin kadonnutta puhelinta on vaikea saada takaisin. Yhteiskunta ei aina tunnu olevan rakentunut hajamielisiä ajatellen.

Maailmanloppuja ja muinaisia ydinaseita

Blogini 325 päivän olemassaolon kunniaksi ajattelin kirjoittaa lähdekriittisyydestä.

Internet on hieno asia, etenkin jos ajattalee tiedonvälityksen ja haun uskomatonta monipuolistumista sitten World Wide Webin käyttöönoton. Moni sen käyttäjä kuitenkin tuntuu unohtaneen sen tosiaisian, että (periaatteessa) kaikille avoimeen verkkoon voi kuka tahansa kirjoittaa aivan mitä tahansa. Usko painettuun sanaan on jäänyt elämään myös sähköisen sanan kohdalla.

Internet suoltaa aika ajoin mitä kummallisempia meemejä eli hieman geenien tapaan leviäviä kulttuuri-ilmiöitä joista joillekin ei voi kuin nauraa. Miten kukaan olisi niin typerä, että
uskoisi kissoja voitavan kasvattaa lasipurkissa? Tai että USA:n eteläisissä osavaltioissa todella liikkuisi joukko Kiinan kansantasavallan hallitukselle työskenteleviä mustalaisnaisia, jotka ryöväisivät huumatuilta miehiltä näiden kivekset Kiinan mustille markkinoille?

Silti monet uskovat.

Jos ei ole varovainen, netin informaatioryöpyn kritiikitön vastaanottaja uskoo pian, että miljoonia vuosia sitten maassa eli suuria sivilisaatioita jotka onnistuivat tuhoamaan toisensa ydinsodassa, että muinaiset egyptiläiset valmistivat hehkulamppuja, että maailmanloppu tulee vuonna 2012 "kuten mayat ennustivat" piilossa pysytelleen Nibiru-planeetan suistaessa meidät kurssiltamme tai että Jumala haluaa tuhota Suomen homopresidentteineen.

On aina yllättävää huomata, miten vastaanottavaisia me ihmiset olemme tällaisille "faktoille". Jos asialle onnistutaan antamaan looginen selitys, meidän on helppo niellä se. Esimerkiksi hämmästyttävän moni tuttavani on pitänyt täytenä totena väitettä, että "Mustana Raamattuna" tai 6. ja 7. Mooseksen kirjana tunnettu okkultistinen teos todella on alkujaan ollut osa Raamatun kaanonia, josta se keskiajalla on kirkkoisien toimesta poistettu sen sisältäessä liikaa yleisistä uskonkappaleista poikkeavia oppeja.
Kummallista sinänsä, että kyseisen Mustan Raamatun kaksi kirjaa ilmestyivät ensimmäisen kerran ihmisten tietoisuuteen vuonna 1849, eikä edes Qumranin kääröissä, jotka ovat vanhimmat säilyneet raamatulliset tekstit, ole mitään näihin viittaavaakaan. Varhaisimmat vuoden 1849 version lähteet on tosin onnistuttu ajoittamaan 1700-luvun Saksaan. Musta Raamattu koostuu loitsuista ja taikamerkeistä, jotka on piirretty valkoisella mustalle pohjalle, mikä näin ollen sotii koko "muun" Raamatun rakennetta vastaan. Se on oletettavasti itsensä Mooseksen kirjoittama, mutta kumma kyllä iso osa sen raamatullisista ilmauksista juontuu Uudesta testamentista. Ehkä Mooses oli aikaansa edellä?

Internetin sisällöstä on usein aivan mahdotonta tietää, kuinka suuri osa siitä on totta. Monet nettikirjoittelijat ovat myöntäneet keksineensä omaa elämäänsäkin koskevia tarinoita, mutta toisaalta emme voi tietää pitääkö tämäkään paikkaansa. Toisin kuin tieteellisesti kumottavissa olevien väitteiden kohdalla, on subjektiivisia kertomuksia vastaan vaikea esittää argumentteja etenkin, kun väitteet yleensä kirjoitetaan anonyymisti. Tämän jälkeen alkaa miettiä, mitä oikeastaan voimme tietää - onhan aina se salaliittoteorian mentävä mahdollisuus, että meitä todella vedetään nenästä.

Vaan mistäs minä tiedän. Ehkä historiantutkimuksen takana on joku kieroutunut järjestö joka tarkoituksellisesti johtaa koko ihmiskuntaa harhaan. Ehkä maapallo onkin 6000 vuotta vanha ja vuonna 2012 parhaiten nauraa se suunnaton joukko ihmisiä, joka pitkään tiesi tuhon olevan tulossa.

Käytin tämän kirjoituksen tietolähteenä internettiä - täysin kritiikittömästi.

Allekirjoittanut on Baijerin Illuminatin ja FBI:n yhteistyöllä aivopesty tuottamaan blogin lukijoille harhaanjohtavaa aineistoa.

Kömpelöt

Heille elämä on jatkuvaa seikkailua. Vaara vaanii heitä kaikkialla minne he menevätkin, ja heidän on jatkuvasti ennakoitava liikkeitä, joilla maailma yrittää heidät selättää.
He ovat kömpelöitä.

Myönnän kuuluvani niiden ihmisten ryhmään joille jokainen huonekalu on mahdollinen vihollinen ja joilla on tapana kompastua kynnykseen aina kun siihen on tilaisuus. (Suosittelen muita kömpelöitä välttämään siperialaisia jurttia tai japanilaisia pyhättöjä, missä kynnykselle astuminen - saati sen päälle kaatuminen - saa isännät pahalle päälle.)
Jatkuvaa onnettomuusalttiutta ja oman kehon hallitsemattomuutta voi toki selittää monella seikalla, kuten murrosiän nopeassa kasvussa jälkeenjääneellä motoriikalla, mutta omaan fysiikkaan liittyvää ilmiötä kiinnostavampaa kömpelyys on kulttuurisesti tarkasteltuna.

Kömpelöitä ihmisiä kohdellaan yleensä lempeästi; heitä pidetään lupsakoina ja heidän edesottamuksistaan koetaan myötätuntoa.
Toisaalta kulttuurimme ihailee atleetteja ja kehonsa hallitsevia sirkustaiteilijoita, kömpelyys on negatiivista ja jopa vaarallista. On totta, että harjoittelulla omaa ruumista ja ympäristöään on mahdollista oppia hallitsemaan, mutta jääkö kömpelyys ominaisuuksien välisessä kilpailussa jalkoihin epäsosiaalisuuden lailla?

Nuorten ja lasten maailmassa asenne on selvä: kömpelöt ovat toissijaisia, mikä usein johtaa kiusaamiseen - etenkin silloin kun kömpelö henkilö ruumiinrakenteeltaan ei mahdu keskiverron mittoihin. Alakoulun ensimmäisillä luokilla kovat urheilukundit voivat saavuttaa jopa jonkinnäköisen diktatuurin kömpelöiden lajitoveriensa suhteen.

Voiko kömpelyys silti olla myös positiivista? Monet kansat ja uskonnot tuntevat erilaisia veijarijumalia, jotka voivat olla hyvinkin ärsyttäviä, irvokkaita, epäsovinnaisia - ja kömpelöitä. Näillä jumalilla on kuitenkin aina paikkansa yhteisössä: he osoittavat huumorin merkityksen ja asioiden oikeat suhteet niin ihmisille kuin jumalillekin. He voivat olla myös voimakkaita suojelijoita, jotka torjuvat maailman ja elämän vaaratilanteet. Veijarijumalat ovat elämäniloisia tämän maailman ja hetken olentoja, jotka eivät huomisesta piittaa.

Ehkä kömpelöissä ihmisissä piilee samanlaista voimaa. Ehkä oman kömpelyytensä kautta he näkevät maailmassa asioita, joita muut eivät huomaa. Sanoohan Kungfutsekin, että "kunniakkainta ei ole olla kaatumatta, vaan nousta aina kaaduttuaan". Kömpelöt ihmiset voivat todistaa tästä, sillä eihän elämästä tulisi mitään, jos ensimmäisen kynnyksen jälkeen luopuisi leikistä.