Kuolema

Koska nyt on puhuttu jo reilu vuosi elämästä on katse hyvä kääntää välillä aivan toiseen suuntaan. Vai onko kuolema sittenkin vain erittäin tärkeä osa elämää? Puhummeko tai vaikenemmeko yhdestä vaiheesta olomuotojen välissä vai yksilön olemisen ehdottomasta lopusta?

Vastausta etsiessä on hyvä lähteä aivan alusta ja määritellä kuolema. Wikipedian (älkää kivittäkö maallikkosanakirjan käyttäjää) määritelmän mukaan kuolema on "on täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen eläimillä, kasveilla ja muilla eliöillä. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan."

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuus on tästä kaukana. Onko esimerkiksi aivokuollut kuollut vai elävä? Entä miten monimutkainen elämänmuodon tulee olla että voisimme ajatella sen kuolevan? Harva meistä tuskin surisi yksinään uiskentelevan RNA-ketjun kuolemaa, mutta toisaalta sitä voi pitää elämän esimuotona, kykeneehän sekin kopioimaan informaatiota.
Kun ihminen kuolee tämän päättää lääkäri ammattitaidollaan. On todennäköistä, ettei vainaja enää elvy tärkeiden elinten lakattua toimimasta, mutta näitäkin erikoisia tapauksia on sattunut.

Vaikka sydän ja aivot lakkaisivatkin toimimasta, pysyvät useat solut kuitenkin toimintakykyisinä vielä ilmeisen kuoleman jälkeenkin. Aivokuoleman kohdalla ruumiin normaaleja toimintoja voidaan pitää yllä vaikka aivotoiminta ja tietoisuus olisi pysyväti menetetty.















Kuolema odottaa meistä jokaista, ja tietoutta tästä on pidetty yhtenä ihmisen ainutlaatuisena ominaisuutena. Oli näin tai ei, kuolema on aina ollut ihmisyhteisöissä läsnä.
Myöhäispaleoliittista kautta (45 000 - 10 000 vuotta sitten) edeltävältä ajalta ei ole näyttöä siitä, että vainajille olisi hautaamisen lisäksi suoritettu minkäänlaisia rituaaleja ja on todennäköistä, ettei kuolemanjälkeiseen elämään uskottu. Tämän jälkeen hautausrituaalit ovat muuttuneet mitä monimuotoisemmiksi samoin kuin käsitykset siitä, mitä persoonalle kuoleman jälkeen tapahtuu. "Kaikki mitä kuolemasta kuviteltavissa on on kuviteltu", kuten The Concise Oxford Dictionary of World Religions kertoo.

Ehkä ihmiskunnan varhaisimpana aikana on todettu ruumiin hajoavan maahan ja hengityksen, elämän henkäyksen, katoavan tuuliin. Tämä ajatus yhtymisestä takaisin maailmaan on oikeastaan aika kaunis, ja monet vanhakantaiset uskomukset näyttäisivät heijastelevan sitä. Tällainen ajattelu myös kannustaisi tämänpuoleisen elämän arvostamiseen itsessään.
Hyvin vanha näyttäisi toisaalta olevan myös usko tuonpuoleiseen, sillä jo myöhäispaleoliittisella kivikaudella asetettiin hautoihin esineitä ja ripoteltiin punamultaa, ehkä symboloimaan elämää.

Kiinalainen oppinut Konfutse oli aikanaan sitä mieltä, että on turha pohtia kuolemanjälkeisyyttä kun elämässä itsessäänkin on kylliksi päänvaivaa.
Onko koko kysymyksen pohtimisessa siis mieltä? Emme yksinkertaisesti voi saada vastausta siitä, odottaako meitä kuolemamme jälkeen Tuonen musta virta ja lautturi, ikuinen olemattomuus, loputon uudestisyntymien ketju tai kenties Paratiisin ilot tai Helvetin kauhut. Eikö olisi järkevämpää keskittyä elämään tämä ainoa varma elämä hyvin sen sijaan että tekisimme siitäkin kärsimystä keskittymällä liikaa siihen, mistä emme voi tietää?


Sumerien tuhansia vuosia vanha Gilgamesh-eepos kertoo kuningas Gilgameshista, joka kauhistuneena ystävänsä kuolemasta lähtee etsimään ikuista elämää. Valtaosa ihmisistä tekisi varmasti samoin jos sattuisi olemaan esiaikojen myyttinen sankari jolla on yhteyksiä jumaliin.
Gilgamesh näkee matkoillaan paljon mutta ehkä eniten kertoo vanha olutvaimo johon tämä törmää matkallaan Manalaan tapaamaan ikuisen elämän saanutta Utnapishtimia, Sumerien Nooaa. Vaimo lausuu hänelle näin (XI taulu):

Gilgamesh, minnekä kuljet?
Et sinä löydä etsimääsi;
kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi,
ottivat elämän itseään varten.

Gilgamesh, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sinun sylissäsi!
Tämä on ihmisen osa (……).

(Käännös Jaakko Hämeen-Anttila)

Voiko parempaa elämänohjetta tarjota?


Sitten on vielä tietysti koko maailmankaikkeuden kohtalo. Kuten meillä, on silläkin alku ja kenties loppukin. Oman elementtinsä kuoleman ymmärtämiseen tuo ajan ongelma - joka on jo aivan oma tarinansa.