maanantai 14. syyskuuta 2009

Pimeys

Hämy, hämärä, pimeä, synkkyys, mustuus. Joka yö koittaa se hetki, kun taivaansini vaihtuu illanhämärään ja lopulta sysipimeään. Mikä pimeässä, valon puutteessa, on erikoista?

Pimeys syöpyy ja sulautuu alitajuntaan.

Ajattelepa istuvasi yksin keskellä pimeää metsää leirinuotiolla. Mitä on ympärilläsi? Et osaa sanoa, onko pimeys loputon, vai päättyykö koko maailma muutaman askelenmitan päähän nuotion kajosta – sinne, minne näkö ei enää yllä. Aistisi herkistyvät, yö käy yhä todemmaksi. Jokainen ääni, jokainen rapsahdus ja linnunhuuto saa varuilleen. Pimeä voi kiinnostaa, mutta harvoin tekee mieli poistua nuotion turvallisesta hehkusta. Missä päättyy nuotion valo, siinä päättyy tuttu ja turvallinen. Siitä alkaa mielikuvituksen ja hämärän liitto.

Rationaalisuus karisee ja alkukantaisempi minä ottaa yön edessä vallan. Kaikki hirviöt ja painajaiset mitä mielemme luo vaanivat juuri siinä, aivan lähellämme, siinä missä valo päättyy ja loputon pimeys alkaa. Juuri siinä, mihin emme tohdi katsoa pelätessämme, että kuvitelmat äkisti muuttuvat tosiksi. Pimeys hälventää todellisuuden.

Emme ehkä osaa määritellä itsellemmekään mitä pimeässä pelkäämme. Kaikki vieras on outoa ja sysimusta yö voi muuttaa tutunkin paikan oudoksi, vaaralliseksi. Kun antaa pimeässä pelon hiipiä mieleensä, vyöryvät päälle saman tien kaikki ikävät asiat, lapsuuden kummitusjutut ja uutisten synkät otsikot. Ei tarvitse kuin hetken lietsoakseen itsensä pakokauhun partaalle. Kauhu ja pimeys kuuluvat yhteen, koska pimeässä annamme piilevän pelkomme kasvaa möröksi.

Pimeys luo myös loputtoman mahdollisuuuksien meren. Kun hahmot sulautuvat osaksi yhtä ja samaa hämärää havahdumme mahdollisuuteen, että tuo nimenomainen hämärä voi myös muotoutua miksi hahmoksi tahansa.

Pimeänpelko voi ajaa hulluuden partaalle mitä kirkasjärkisimmän ihmisen ja jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten typerä oli antaessaan mielikuvitukselle siivet. Toisaalta on tavattoman surullista käyttää noita siipiä vain synnyttämään kauhua, sillä pimeä ei ehkä ole kovin kaukana luovuudesta. Jokaiselle taiteilijasielulle voisi tehdä hyvää joskus seisoa keskellä synkeintä yötä ja ottaa vastaan se, mitä rajoittamaton mieli tohtii varjoista loihtia. Tietenkään ei ole väärin valita pimeässä harhailun sijaan nuotiotulta, joka mieluiten palaa turvallisesti kotitakassa pimeydeltä suojaavien paksujen seinien sisällä. Siellä voi pelolle ja pimeälle jo nauraakin.

1 kommentti:

Kaaren kirjoitti...

Pakko siinä pelossakin on jonkin kiehtoa, miksi ihmiset muuten vapaaehtoisesti lietsoisi itseään sellaiseen kauhun kierteeseen? Sillä itsehän sitä tulee usein pimeällä oikein heitettyä löylyä ja kaiveltua kaikki vanhat kauhistukset mielen syvyyksistä. Nytkin tässä pimeässä talossa kirjoittaessani nimittäin itse valitsen mitä ajattelen. Ja välillä vilkuilen olan yli.