maanantai 10. elokuuta 2009

Eläköön samanlaisuus

Ihmisellä tuntuu olevan pakonomainen tarve vertailla omaa käytöstään muiden käyttäytymiseen. Näin vertailemalla ihminen luo itselleen täysin todellisuutta vastaamattoman 'normaaliuden' käsitteen, jonka kautta hän määrittää suhteensa muihin tai ennemminkin näiden muiden suhteen meihin.

Lajin ja elämän säilymisen kannalta tällainen menettely tuntuu järkevältä. Jos joukko ihmisiä käyttäytyy tuhoisasti itseään ja muita kohtaan, on yhteisön kannalta hyödyksi puuttua näiden poikkeavaan toimintaan tai vähintäänkin välttää näitä. Viime vuosina on ollut myös trendinä tulkita ihmiskunnan historiaa erilaisten tautien kautta. Tästä näkökulmasta normaalista poikkeava yksilö saattaa olla sairas ja tällaisen yksilön vältteleminen toimii suojakeinona tartuntatauteja vastaan. Normaaliuden käsite palvelee siis hyvin tarkoituksettoman evoluution päämääriä.

Kun ajattelee normaaliutta näin rationaalisesti unohtaa helposti ne, jotka sitten poikkeavat siitä, minkä me miellämme normaaliksi. Ne toiset.
Normaaliuden huono puoli on, että se helposti synnyttää kärjistettyjä stereotypioita joihin ihmismieli niputtaa 'epänormaaleja' ihmisiä. Monet suuretkin konfliktit ja toisaalta paljon syvemmällä vellova syrjintä ja ymmärtämättömyys muita kohtaan ovat, ainakin osittain pohjimmiltaan tällaisen yksinkertaisen päänsisäisen menettelyn seurausta.

Ihminen tarvitsee stereotypioita ja yleistyksiä kyetäkseen toimimaan tehokkaasti tässä maailmassa, mutta aina kun stereotypian sekoittaa todellisuuteen tulisi pysähtyä miettimään. On helppoa muttei inhimillisesti kestävää arvioida toista tämän ulkomuodon, asusteiden, sukupuolen, ja niin edelleen mukaan. Suuren ongelman muodostavat joukot, jotka nimittävät itseään meiksi. Me suljemme muut oman ympyrämme ulkopuolelle ja valitettavan usein pönkitämme oman ympyrämme sisäisiä uskomuksia ja ennakko-oletuksia. Tämä koskee niin pieniä kaveriporukoita kuin kokonaisia kulttuureja ja kansakuntia.

Normaaliuden käsitteen voi oikeastaan jakaa kahteen luokkaan. On olemassa normatiivista normaaliutta, jossa yksilö nähdään normaaliksi tämän noudattaessa yhteisönsä pelisääntöjä eli yleisesti hyväksyttyjä normeja. Toisenlaista normaaliutta edustaa tilastollinen normaalius, jonka mukaan normaalia on toimia kuten enemmistö toimii. Tässä valossa yhteisön arvojen, kuten pyytettömän lähimmäisenrakkauden ajamat ihmiset ovat epänormaaleja; enemmistö toimii eri tavalla. Hassua on, että normista voi poiketa moneen suuntaan: toisia poikkeajia, kuten tyranniaa vastaan nousseita tai asiansa puolesta kuolleita marttyyreita saatetaan pitää yhteisön sankareina, kun taas perinteenrikkojia, vaikka erilaisia uskonnollisia alaryhmiä voidaan halveksia. Kaikki epänormali ei yhteisön silmissä siis kuitenkaan ole pahaa, siinä voivat jopa tiivistyä yhteisön unelmat: kenties ihminen joka jättää sikseen normien asettamat rajat tekee juuri sen, minkä valtaosa yhteisöstä haluaisi tehdä, mutta syystä tai toisesta ei tähän kykene.

Vaikka vierailemalla jokavuotisessa Ropecon-tapahtumassa Espoossa voi saada hyvän kuvan siitä, mihin suuntiin yleisesti yhteiskunnassamme epänormaali voi venyä. Katsellessa saman käsitteen, roolipelien, perässään vetämää moninaisuutta yhtä pitkistä kuin leveistä rasvatukkaisista silmälasipäistä upeisiin asuihin sonnustautuneisiin suippokorvaisiin haltioihin toisaalta huomaa, että näinkin paljon ulkoisesti toisistaan poikkeavat ihmiset loppujen lopuksi ovat oman ryhmänsä sisällä aivan normaaleja. Vaikka normaaliuden käsitteellä on käyttönsä, se on loppujen lopuksi abstrakti: tuskin on yhtäkään ihmistä, joka todellisuudessa olisi se keskiverto Matti Korhonen kahden lapsensa, melko onnellisen avioliittonsa ja keskiluokkaisen tasapalkkaisen työnsä kanssa. Samanlaisuus ja normaalius ovat hienoja asioita, niiden kautta voi itsensä johonkin samastaa, mutta toisaalta yhtä lailla hienoa on epänormaalius. Ihmiselle kuuluu vapaus elää toisin ja toisaalta yhteiskunnan on mahdotonta kehittyä jos kaikki ovat samaa mieltä asioista. Jonkun on aikaansaatava muutos.

Roolipelaajan on helppo ymmärtää toiseus ja samanlaisuus. Kun välillä sijoittaa itsensä toisen rooliin alkaa hahmottaa yhteiskunnan roolipelin. Todellisuudesta kieron tekee se, että tässä roolipelissä hahmoa ei voi vaihtaa. Se on elinikäinen pesti ja siihen on vain sopeuduttava. Sopeutumisen voi kuitenkin tehdä monella tapaa, eikä se tarkoita kohti normaaliutta pyrkimistä. Onneksi meillä on erilaisuus.

1 kommentti:

Ilarios kirjoitti...

Anteeksi rakkaat lukijani, yritän jatkossa kirjoittaa lyhyempiä hengentuotoksia. Eihän erilaisuuden henkeen sovi, että kaikki ovat samanmittaisia. ;)