Χριστός Ανέστη!

Kristus nousi kuolleista!
Pääsiäisyön ortodoksijumalanpalvelus on mielenkiintoinen kerrostuma vuosituhantisia perinteitä, kreikkalaista ja slaavilaista, bysanttilaista ja vielä vanhempia traditioita - välähdyksiä hellenistisestä maailmasta.

Kirkon kiertäminen tuohus väristen kädessään palaen on kuin yksilöllisyys menettäisi merkityksensä. Samoin karisevat analyyttisyys ja ennakkoluuloisuus liturgian verkkaisesti kulkiessa eteenpäin osien toistuessa, kerran, toisen... Ei ole vaikea antaa olla ja yhtyä ylösnousemusta ylistävään kuoroon ja olla hyväksytty - tai oikeastaan unohtaa koko oleminen ja hyväksynnän etsiminen. Siinä vaiheessa ei ole merkitystä sillä ovatko uskon kohteet totta, vaan päällimmäiseksi nousee puhdas, kohteeton usko, joka ei tarvitse todisteita tai todisteluita kenellekään.

Kristinuskon eittämättä vetävä tarina ei kuitenkaan syntymaailmassaan ollut millään tapaa uusi tai edes omaperäinen. Kristinuskon pyristellessä ensiaskeliaan oltiin Egyptissä ja vuosituhannet palvottu kuoleman voittanutta Osirista, jonka ympäri Egyptiä levitetyt ruumiinkappaleet tämän vaimo Isis keräsi kokoon ja sai tämän herätettyä henkiin. Onko tässä aineksia Lemminkäis-myyttiinkin?

Osiriksen ylösnousemus oli myös vuodenkiirtoon liittyvä tapahtuma: joka vuosi Niilin tulva laski ja Osiris "kuoli" – viljansiemenet kylvettiin. Tätä seurasi ylösnousemus ja kasvukausi, jonka Osiris soi manalan herrana ja jota juhlittiin nauttimalla eräänlaista ehtoollista – leipää Osiriksen ruumiina ja olutta tämän verenä. Osiriksen ajateltiin luonnon henkiinheräämisen lisäksi myös ylösnousemuksellaan suoneen ihmisille elämän kuoleman jälkeen, ei siis mikään vieras idea läntisessä kristillisessä kulttuurissa varttuneelle.

Muitakin yhtymäkohtia kristinuskoon on, kuten Isiksen neitseenä raskaaksi tuleminen ja valtaannousseelta Osiriksen veljeltä Setehiltä pakeneminen kaislikkoon, missä Horus-jumala saa syntynsä. Horus voittaa Setehin ja palauttaa maailmanjärjestyksen. Edelleen Egyptin koptilaisissa kirkoissa saattaa nähdä ikoneita joissa Kristus seivästää Saatanaa esittävän lohikäärmeen - kuva-aihe on tismalleen sama kuin muinaisegyptiläisten temppeleiden aihe jossa Horus seipäällä voittaa Setehiä edustavan virtahevon.

Osiriksen ohella messiaanisten hahmojen lista on pitkä: Kreikassa Orfeuksen kultin surmattu ja ylösnoussut ylijumala Zeun poika Dionysos Zagreus, Adonis, Mesopotamiassa Dumuz/Tammuz... Myös Mithran kultti on ollut lähellä kristinuskoa: sen keskeinen hahmo, joulupäivänä syntynyt Mithra, mahdollisti iankaikkisen elämän surmaamalla pyhän härän, asetti ehtoollisen ja nousi ylös taivaisiin. Kirkkoisä Tertullianus kuvasi mithralaista ehtoollista "paholaismaiseksi jäljitelmäksi eukaristiasta". Uskon ydin oli ihmeessä, jossa Mithra surmasi pyhän härän synnyttäen elämän uudestaan: Mithra ja auringonjumala Sol kuvattiin usein syömässä härän lihaa ja juomassa tämän verta, minkä jäljittelemisen leivällä ja viinillä uskottiin tuovan iankaikkisen elämän tavallisen uskovankin saavutettaviin. Alkukirkossa Mithraa pidettiin Antikristuksena, joka oli tullut maailmaan edeltä horjuttamaan uskoa tulevaan oikeaan Kristukseen. Tuhoamisvimmassaan varhaiskristityt valitettavasti samalla tekivät nykytutkijalle harvinaisen vaikeaksi luotettavan tiedon keräämisen mithralaisuudesta.

Yksi asia kristinuskossa kuitenkin poikkeaa muista helleenisistä, mesopotamialaisista ja egyptiläisistä ylösnousemuskulteista: Jeesus Nasaretilainen on ollut todellinen historian henkilö. Mutta ajatus ylösnousemuksesta ei ollut vieras juutalaisillekaan: 2000 vuoden takaisen Gabrielin ilmestyssteelan tekstissä arkkienkeli julistaa ilmeisesti vuonna 4 eaa. roomalaisten surmaamalle juutalaiselle kapinajohtajalle Simonille tämän nousevan kuolleista kolmen päivän kuluttua. Kristinusko oli syntyessään ajan hermolla.

Kristinusko ei siis suinkaan syntynyt tyhjästä minään uutena ideana, vaan kuten muillakin Kirjan uskonnoilla, on sillä takanaan pitkä helleeninen kulttuuritausta, ikivanhasta juutalaisesta traditiosta puhumattakaan. Rikas tausta ei kuitenkaan taida lainkaan vähentää sen painoarvoa, päinvastoin. Omasta mielestäni on hienoa ainakin jollakin tasolla olla osa vuosituhantista kulttuurijatkumoa, jossa uskovaisten elämä jatkuu näiden kuolemankin jälkeen – ainakin osana kulttuurievoluutiota sinä jälkenä, jonka he perinteen välittäjinä ja uudistajina ovat siihen jättäneet.

En ole ortodoksi, mutta yhtä kaikki tuohus tuoksuu silti ylösnousemukselta.