lauantai 15. marraskuuta 2008

Om Mani Padme Hum

Kävin Tiibetissä.
Tai oikeastaan Tiibetistä kertovassa laadukkaassa näyttelyssä Tampereen Vapriikissa. Tiibetiä kutsutaan "Maailman katoksi" ja sen asukkaista sanotaan, että heidän syvä uskonnollisuutensa johtuu heidän asuinpaikastaan lähellä taivasta. Vaikka Kiinan miehitys ja etenkin kulttuurivallankumous ovat rankalla kädellä silponeet tiibetiläistä kulttuuria ja uskontoa, näyttävät tiibetiläiset yhä olevan tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä ole aikeissa luopua omaleimaisen shamanistisesta buddhalaisuudestaan. Ei vaikka uskonnollinen johtaja Dalai Lama on maanpaossa ja vaikka uskonto on valitettavan kytkeytynyt politiikan välineeksi Kiinan ja Tiibetin välillä.

Näyttelyn jälkeen tuli pohtineeksi sitä luontevaa tapaa, jolla maailman korkeimman alueen arojen asukkaat yhdistävät uskonnon ja arkielämän. Oikeastaan mistään yhdistämistä puhuminen voi olla harhaanjohtavaa näiden kahden asian ollessa erottamattomia toisistaan. Mutta mitä opittavaa meillä länsimaissa on tästä asenteesta? Ovatko meidän suvaitsemattomat uskontomme, fanaattinen tiede-usko mukaan lukien, parempia kuin varhaisen shamanismin Bönin rinnalleen hyväksyvä tiibetiläinen buddhalaisuus? Vaikka kotoinen evankelisluterilainen kristinuskommekin on rauhan ja rakkauden uskonto, miksi olen kuullut sen jäsenten saarnaavan kadotusta kirkkoon kuulumattomille?

Tietääkseni elämme 2000-lukua, jolloin kirkonkaan korkein tehtävä ei tulisi olla jaotella ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Toki kirkon asenteet ovat muuttuneet sitten keskiajan ja kirkko todella toteuttaa laupeuttaan käytännössäkin, mutta eikö jaottelu "meihin pelastuviin" ja "teihin kadotettuihin" ole syvässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kanssa? Kenties Jumala onkin elitisti, joka rakastaa kaikkia mutta toisia vähän enemmän. Onko vapaa tahto rakkautta vai ilkeämielisyyttä ihmistä kohtaan?

Kun kuulen kristityiksi itseään kutsuvien ahdasmielisiä, fundamentalistisia mielipiteitä, kun luen jehovantodistajien Vartiotorni-lehteä, josta en raaskinut kieltäytyä, kun luen kreationistien paasausta ja ateistien uskontosyyttelyä ja kuulen väittelyssä "oikeassaolevan" uskonveljen perustelun "sinä et vain ymmärrä", olen hämmentynyt. Jotenkin on vain niin paljon helpompaa antautua ikiaikaisen mantran rytmiin ja antaa kaiken olla.
Jos kaikki kerran ovat oikeassa eikä kukaan muu, niin mikä näistä kaikista totuuksista meidän on hyväksyttävä?

6 kommenttia:

Kaaren kirjoitti...

"Sinä et vain ymmärrä."

Niin, en.

Kiitos, että jaat ajatuksiasi nykyään tätäkin kautta, veli Ilari.

Ismo kirjoitti...

Etpä ihan pientä ilmiötä sohaisekaan! Vuohet ja lampaat, totuus ja valhe, hyvä ja paha, oikea ja väärä, valo ja pimeys; järki ja tunne, mies ja nainen... vähintään zarathustralaisuudesta lähtien dualismi on kasvanut meihin länsimaalaisiin niin kiinni, että varjostaankin on helpompi pyristellä irti kuin siitä. Idän kulttureissa kasvaneiden olisi varmaan yhtä vaikeaa tajuta, miksi pitäisi olla vain mustaa ja valkoista; miksi uusien ideoiden omaksuminen vaatisi vanhojen hylkäämistä. Jos olen oikein ymmärtänyt, idän filosofioissa ja uskonnoissa ei ole pidetty niin kauhean tärkeänä asioiden lokerointia, tyhjentävää määrittelyä, totuuden erottamista harhasta.

Minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tietää, mää´inkö joskus vuohena tai lampaana, kun vainaa olen, vai kuhisenko aikani vain matoja tms. Sitä odotellessa on kuitenkin huomattavasti kivempaa, kun ainakin joskus vain `antaa kaiken olla´(M. Heidegger/J. Lennon/ I. Aalto). Tiibetiläisille tämä on taatusti helpompaa kuin meille. Luulen myös, että meille suomalaisille tällainen eksistentialistinen ja mystinenkin tapa olla olemassa on luontevampaa kuin vaikkapa saksalaisille tai amerikkalaisille. Hollywood yrittää parhaansa, mutta vielä meissä on itää. Osaamme(?) yhä arvostaa rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa - ja tajuamme, että todellisuus jatkuu sanojen ja määritelmien tuolle puolen.

Nykykirkossamme minusta pahinta ei ole jyrkkä parannussaarna; sitä kun ainakaan itse en usein edes kuule. Minua etoo eniten kirkon näkeminen liikelaitoksena, jolla on `loistava tuote´, jolle kehitetään `myyvää brändiä´... -hyi saatana! Toivon merkkejä näkyy onneksi myös. Kirkolla ei ole enää entistä valta-asemaansa, on pakko alkaa elää enemmän ihmisen tasolla. Suhtautuminen oppiinkin on muuttumassa, ehkäpä juuri kuvaamaasi itämaistyyppiseen suvaitsevampaan, väljempään suuntaan. Taizé, retriitit, hiljaisuuden liike, ekoteologia... Niin, ja Ilariuksen blogi...

Ilarios kirjoitti...

Kiitos kommentistasi Ismo, olen täysin samoilla jäljillä kanssasi. Kaikeksi onneksi länsimainen pinnallisuus ei ole vielä täysin nielaissut Suomea, mutta en tiedä ovatko elämänasenteet muuttumassa positiiviseen suuntaan.

Kirkko nähdään aivan liiaksi laitoksena, joka tuottaa palveluja kuten jokin siivousyhdistys tai kebab-pizzeria. Se on tällöin helppo jättää väliin olankohautuksella: kävin joulukirkossa, mitä siis turhaan enää pitämään yhteyttä Pyhään. Kaikkein kammottavinta, kuten sanoit, on, että kirkko itse ylläpitää tätä imagoa, mikä kenties on hieman väärä tapa päivittää kyseistä insituutiota nykyaikaan. Jos uskonto on vain tapa eikä mitään itseä koskettavaa, onko se uskontoa? Veikkaisin uskon omakohtaisen kokemisen arkensa keskellä olevan kuitenkin ihmiselle huomattavasti antoisampaa kuin vaikka riittien, kuten ehtoollisen, suorittaminen kirkossa tavan vuoksi. Mikäli riitti ei kosketa ihmistä, voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko se saavuttanut tarkoituksensa? Sen tarkoitus on kuitenkin palvella ensisijaisesti ihmisiä, ei jumaluuksia.

Lokerointi ei idän filosofioissa todellakaan ole sellainen pakkomielle kuin mitä se näyttää länsimaissa olevan. Vaikka esimerkiksi taolaisuudessa vallitsee voimakas vastakohta-ajattelu(yin ja yang), edustaa tämä dualismi loppujen lopuksi äärimmäistä monismia vastakohtien ollessa vain osa yhtä ja samaa, erottamatonta kokonaisuutta. Kokonaisuus ei voisi olla ilman tätä vastakohtaparia toisen mahdollistaessa toisen. Yhtä lailla tämä näkyy hindulais-buddhalais-jainalaisessa ajatuksessa KAIKEN ykseydestä. Ihmisen on ylitettävä Maya, harha, joka saa meidät uskomaan ja takertumaan yksittäisolijoihin ilman että huomaamme kaiken todellista yhteyttä. Silti Totuus ei ole mikään arvo sinänsä; zeniläisittäin: "Jos et ymmärrä, asiat ovat niinkuin ovat. Jos ymmärrät, asiat ovat niinkuin ovat." - todellisuus kyllä säilyy samanlaisena riippumatta siitä, löytääkö yksittäinen ihmisolento totuuden vai ei. Sen sijaan ainoiden totuuksien julistaminen tuntuu aina olleen huomattavasti tietämättömyyden hyväksymista vaarallisempaa.
Yksi idän filosofian keskeisiä elementtejä on myös muutos, tietynlainen prosessiontologia, joka ei niinkään näe maailmaa stabiilina vaan jatkuvan muutoksen alaisena. Todellisuus siis tapahtuu pikemmin kuin on. Tämän muutoksen ja pysymättömyyden hyväksyminen voi olla helpompaa kuin maailman rakentaminen ikuisille totuuksille. Mitä niistä rakennetulle maailmalle tapahtuukaan kun joku päättää asettaa ne kyseenalaisiksi?

Juho kirjoitti...

Hmmm... pakkohan minunkin on tunkeutua tänne kommentoimaan.

"mutta eikö jaottelu "meihin pelastuviin" ja "teihin kadotettuihin" ole syvässä ristiriidassa kristillisen rakkauden kanssa?"

Aiheuttaako pelkkä jaottelu syvän ristiriidan kristillisen rakkauden kanssa? Kristittyjenhän tulisi toivota kaikkien kuuluvan "meihin pelastuviin." Eihän kenenkään kristityn pitäisi toivoa, että joku menisi helvettiin. Tavoitteenahan periaatteessa pitäisi olla, että kaikki pääsevät taivaaseen. Raamatusta löytyy melko selviä vinkkejä asiaan liittyen varsinkin jos saa olettaa Jumalan ja taivaan olevan jotain mahtavaa. Esim. lähteyskäsky, kultainen sääntö yms.

"Kenties Jumala onkin elitisti, joka rakastaa kaikkia mutta toisia vähän enemmän."

Voisiko olla kenties vaikka niin, että Jumala kyllä rakastaa kaikkia tasapuolisesti aivan yhtä paljon ja rajattomasti, ihmiset eivät vain rakasta takaisinpäin. Ihmisen näkökulmasta Jumalan voi helposti kokea, ettei Jumala rakasta kaikkia yhtä paljon. Ihmiset on opetettu kilpailemaan ja vertailemaan, että kenellä näyttäisi asiat olevan päällisin puolin parhaimmilaan. Ihmiset luovat paremmuusjärjestyksiä vaikkei niitä edes olisi.

"Onko vapaa tahto rakkautta vai ilkeämielisyyttä ihmistä kohtaan?"

Vapaa tahto on tavallaan hieno asia ja tavallaan aivan kamala. Omasta näkökulmastani ajatellen tuntuisi melko oudolta ja tavallaan ahdistavalta, jos minulla ei olisi vapautta valita, rakastanko Jumalaa. Toisaalta joskus myös toivoo (varsinkin silloin kun kokee toimineensa ei niin fiksusti), että sitä vapaata tahtoa ei olisi. Mielestäni vapaa tahto ei ole ilkeämielisyyttä, mutta kyllä siinä saattaa hieman rakkautta olla. Olisihan se Jumalallekin kenties "helpompaa" jos kaikki toimisi niin kuin pitääkin.

"Sinä et vain ymmärrä"
Kyseinen perustelu on tavallaan aivan uskomattoman huono, mutta ajatusten ollessa hyvin erilaiset ei sitä parempaakaan perustelua taida olla tarjolla. Perustelijan näkökulmasta toinen vaikuttaa helposti melko ymmärtämättömältä.

Sellaista tällä kertaa...

Ismo kirjoitti...

Viisaita kirjoitat taas! Zen-sitaattisi on täydellinen kuvaus ihmisen ja maailman/totuuden suhteesta.

Riiteistä sananen: `Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua´ on ehkä konservatiivinen ja löysänlainen ajatus, mutta jotain perääkin siinä on. Ainakin jos ko. tapaan liittyy elävä sisältö. Näin koen itse ehtoollisen, joka minusta on messun ehdoton ydin ja virvoituksen lähde. Pystyyn kuolleita tapoja tietenkin riittää kirkossa ja muuallakin, ja niistä pitäisi uskaltaa vähintään puhua kriittisesti ja sitten tarvittaessa ryhtyä kirveen kanssa hommiin.

Näitä kun mietiskelee, törmää aina samaan kysymykseen: miten mistään voi tietää yhtään mitään? Lukemalla, mitä muut ovat kirjoittaneet? Joskus ajattelin, että sanat enemmän etäännyttävät meitä totuudesta kuin tuovat totuutta lähemmäksi. Juuri sanoilla lokeroidaan, köyhdytetään elämää kuhiseva ympäristömme yläkäsitteiksi. Kun ajattelemme sanoilla, operoimme nimilapuilla ja jäämme kauas asioista itsestään.

Nykyään ajattelen osittain toisin. Edelleen olen sitä mieltä, että sanat elävät yleensä aivan omaa elämäänsä eikä niistä ole aina apua todellisuuden kohtaamiseen. Kuitenkin uskon myös, että sanat (=muiden ajatukset) saattavat parhaassa tapauksessa saattaa meidät lähemmäs todellisuutta, joskaan eivät perille asti. Rantaan saamme ehkä kyydin, mutta uimaan on hypättävä itse.

Tässä on ristiriita: toisaalta `Let it be´ on viisas tavoite, mutta kuitenkin henkinen ponnistelu umpikujaakin kohti saattaa ainakin sivutuotteena avata ymmärrystä jollekin. Ystäväni Asikaisen Terhon kanssa olen jo kohta kymmenen vuotta ollut perustamassa `Joutilaisuuden ystävät´ -nimistä yhdistystä, mutten vieläkään tiedä, mikä on sopiva joutilaisuuden ja ponnistelun suhde.
Kysymys yksittäisolioista ja kaiken ykseydestä on hyvin monisäikeinen. Voikohan sen rinnastaa Platonin aisti- ja ideamaailmaan? Aistimaailma harhaa, ideat todellisia? Tuohon en usko itse. Luulisin, että kyse on kaiken ykseyden oivaltamisesta yksityisolioiden kautta, ei niiden ohi. Siitäpä seuraava pitkähkö sitaatti, Antti Hyryn novelli `Maantieltä hän lähti´. Melkein kauhistuttavaa on sen kautta oivaltaa, että vaikka menisi kuinka kauas tai vaikka kuinka pieniin tai suuriin maailmoihin, lopputulos on tarkkailijalle sama: ei mitään. Mutta...

MAANTIELTÄ HÄN LÄHTI
Maantieltä hän lähti kävelemään suoraan eteenpäin yli peltojen ja ojien, ohi latojen ja läpi ojassa kasvavien pensaitten. Pelloilta hän meni aidan yli metsään, ja hän käveli kuusien ja petäjien, katajapensaitten ja kivien vierestä ja tuli metsän laitaan ja suolle. Hän kulki suon yli ja meni läpi suolla olevien metsäsaarekkeitten, jos ne sattuivat olemaan sillä tiellä, jota hän kulki. Hän jatkoi menoaan nopeasti yli jokien, läpi metsien, yli merien ja järvien ja läpi kylien, ja hän tuli lopulta samaan paikkaan maantielle, josta oli lähtenyt kävelemään suoraan eteenpäin. Samalla tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan ja lisäksi muutamia kertoja näitten suuntien väliltä. Joka kerta hän aloitti maantieltä, ja aina hän tuli lopussa maantielle samoinpäin kuin oli ollut lähtiessään. Kierroksilla ollessaan hän pysähtyi aina jonkin matkaa kuljettuaan ja katsoi ylös, ja joka kerta kun hän katsoi hän näki taivaan ja auringon, tai kuun ja tähtiä. Hän seisoi maantiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi. Maantien sora muuttui kivikoksi, ja kivet kasvoivat ja tulivat yhtä suuriksi kuin hän, ja pölyhiukkaset, jotka kulkevat ilman mukana, muuttuivat hänen kokoisikseen, ja tulivat yhä suuremmiksi. Hän muuttui vielä paljon pienemmäksi, ja hän näki lopulta ympärillään myllyjä, jotka pyörivät itsensä ja toistensä ympäri. Niitten välissä oli paljon tilaa hänelle. Hän pieneni ja pysytteli myllyjen osien vieressä nähdäkseen hyvin. Kun osat muuttuivat yhä suuremmiksi, ne alkoivat tulla hämäriksi ja läpinäkyviksi, ja kun ne vielä kasvoivat, ne hävisivät kokonaan. Hän jäi lopulta yksin ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, eikä hän pudonnut mihinkään koska ei ollut mitään. Hän alkoi kasvaa takaisin ohi myllynosien ja myllyjen, ohi pölyhiukkasten ja hiekansirujen. Hän kasvoi ohi maantien soran ja oli pian maantiellä oikean kokoisena. Hän oli maantiellä ja alkoi muuttua suuremmaksi. Hän kasvoi korkeammaksi kuin suuret puut, jotka olivat maantien vieressä, ja hänen päänsä ulottui polvien yläpuolelle. Hän näki pian pallon muotoisena paikan, jossa hän asui, ja kasvoi kohti aurinkoa ja kuuta. Hän otti jalkansa pois maapallolta, ja hän kasvoi ohi auringon kohti tähtiä. Hän huomasi, että hän ei saavuttaisi tähtiä, sillä lähellä maata olevat jalat kasvoivat suuriksi, mutta yläpää jäi paljon pienemmäksi. Mutta hän muisti suhteellisuusteorian ja alkoi kasvaa oikealla tavalla. Hän saavutti tähdet, jotka olivat ympäri kiertäviä kylmiä ja kuumia pisteitä. Tähdet jäivät hänen alapuolelleen, ja hänen kasvaessaan kaikki katosi lopulta kokonaan. Hän jäi yksin ja liikutteli jalkojaan ja käsiään eikä pudonnut mihinkään. Hän kasvoi vieläkin ja alkoi nähdä kohta myllynosia ja myllyjä. Hän kasvoi ohi myllyjen ja pölyhiukkasten, ohi hiekansirujen ja maantien soran. Hän oli pian maantiellä oikean kokoisena. Hän lähti maantieltä ja hän melkein itki. Hän käveli taloonsa ja otti pöydältä grapen ja halkaisi sen ja otti lusikan ja alkoi syödä. Hän tunsi grapen maun, joka muistutti tuoreen pajun parkkia ja männyn neulasia. Tämä oli muodostunut hedelmäksi. Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi.
Maantieltä hän lähti (1958)

Ilarios kirjoitti...

Hienoa että onnistuin tekstintyngälläni liikauttamaan joidenkuiden harmaita aivosoluja,erittäin hyviä kommentteja!

Juholle minun on kiitokseksi sanottava, että tartuit juuri niihin kohtiin joihin toivoinkin. Toisin sanoen siis niihin ajatuksiin, jotka pelkäsin ilmaisseeni turhan epäselvästi.
Kristittyhen siis tulisi toivoa pelastusta kaikille, mutta se on korkeammassa kädessä. Uskot siis todelliseen altruismiin, pyyteettömään lähimmäisenrakkauteen, jolla ei ole mitään tekemistä oman hyvinvoinnin kanssa? Vai onko tämä altruismi vain seurausta kristinuskosta itsestään, millä pyritään turvaamaan yhteiskuntajärjestys ja oma pelastus? (Totta kai, yksin uskosta, yksin armosta. Teoilla ei ole merkitystä.)
Ja Raamatusta kyllä löytyy vaikka mitä, mutta miksei sitten Koraanista tai Gilgamesh-eepoksesta, Veda-kirjoista, mayojen Popol Vuhista tai vaikkapa skientologien ikivihreästä teoksesta "The Creation of Human Ability: A Handbook for Scientologists"? Uskonnollista kirjallisuutta on tietysti hyvä käyttää lähteenä tiettyyn pisteeseen, mutta tässä ei kannata sortua yksipuolisuuteen niin lähteiden kun tulkintojenkaan suhteen. Jos Jumala olisi yksissä kansissa halunnut tehdä tahtonsa tiettäväksi, Hän olisi varmasti siinä myös onnistunut, ellei ihmiskunta todella ole huolestuttavasti sokeampi kuin arvaammekaan.

Jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, että tämä voisi halutessaan valita kadotuksen osoitti Jumala joko todellista inhimillisyyttä (niin hyvässä kuin pahassa) tai kaikkivoipaisuuden puutetta. Jos Jumala ei erottele ihmisiä, ei ihmistenkään todellakaan tarvitsisi tätä tehdä. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, ettei riitä edes toisten elämän turmeleminen jo eläessä, kadotus ulotetaan kuolemanjälkeiseenkin elämään.

"Sinä et vain ymmärrä"-perustelua en kyllä missään tilanteessa hyväksyisi kelvolliseksi perusteluksi. Vaikka keskustelijoiden arvomaailmat ja maailmankuvat kuinka sotisivat toisiaan vastaan, ei yhteisen sävelen löytymättömyys kuitenkaan johdu ymmärryksen puutteesta vaan maailmojen kohtaamattomuudesta. Rakentavassa keskustelussa tulisi löytää solmukohta, jossa keskustelijoiden todellisuudet kohtaavat, eikä tyytyä pönkittämään omaa itsetuntoaan töksäyttämällä keskustelun tappava fraasi, joka ei auta osapuolista kumpiakaan pääsemään eteenpäin.