Esi-isät

Ihminen on ihminen vain osana yhteisöä. Selvä. Mutta mitä yhteisöä?
Pienimmillään yhteisö on oma perhe, laajimmillaan koko ihmislaji - eivätkä vain nykyiset, vaan myös menneet ja tulevat sukupolvet. Ei ole mikään ihme että esi-isät on universaalisti monessa kulttuurissa liitettykin osaksi elävien yhteisöä.

Erityisesti "primitiiviset" kulttuurit ovat harrastaneet esi-isien palvontaa, ja moneen kehittyneeseenkin teologiaan on kuulunut vainajille uhraaminen ja näiden pitäminen tyytyväisenä. Esimerkiksi muinainen Egypti ja nyky-Kiina sekä Japani ovat eräitä esimerkkejä pitkälle viedystä esi-isien kunnioituksesta.

Vaikka esi-isien palvonta ja kunnioitus on yleistä, sen muodot ovat olleet hyvin kirjavia. Toisissa kulttuureissa esi-isiin pidetään pientä etäisyyttä, kun toisissa taas nämä otetaan ihan fyysisesti mukaan tekemisiin. Esimerkiksi Madagaskarilla on tapana viedä esi-isien luita ajelulle ja näyttää mitä uutta on saatu aikaan, Sisiliassa taas pidetään katakombeissa hellästi huolta ja käydään muistelemassa esivanhempien muumioitujen jäännösten luona.
Ovatko kaikki vainajat sitten esi-isiä? Usein esi-isä-status ei ole automaattinen asemanmuutos kun on heittänyt lusikan nurkkaan. Esimerkiksi Japanissa vaaditaan erityisten muistojuhlien järjestäminen 1., 3., 7., 13., 17., 23. ja 33. vuosi kuolemasta ennen kuin vainaja liittyy esi-isien joukkoon ja tulee kamiksi, jumalolennoksi. Esi-isäksi tuleminen on shintolaisuudessa viimeinen päämäärä syntymästä alkaneessa ketjussa. Toisin kuin Kiinassa, muistetaan Japanissa esi-isiä kuitenkin vain melko lyhyen ketjun päähän. Kaukaisimmista edeltäjistä muistetaan vain yleensä kansallisesti merkittäviä hahmoja, joilla voi olla hyvinkin voimakas jumalkultti ympärillään.

Sakea, lähdevettä ja riisiä haudalla Japanissa. wikimedia

Maailmalla esivanhempien palvonta on yleistä, mutta entä meillä Suomessa? Monet käyvät pyhäinmiestenpäivänä viemässä kynttilöitä sukulaisten haudoille ja huolehtivat kukkaistutuksista, mutta muuten vainajakulttimme tuntuu aika hiljaiselta. Toisin oli ennen.
Yhä edelleen jotkut sukulaiskansamme Siperiassa pitävät yllä esi-isäkulttia. Kun ihmiset kuolevat, veistetään näistä toisinaan puinen esi-isäpatsas, josta tulee eräänlainen suojelushaltija. Kulttuurista riippuen näitä haltijapatsaita säilytetään joko erityisissä aitoissa, asumuksessa tai uhrilehdoissa. Voimakkaita esi-isiä saatetaan palvoa kauankin, mutta valtaosa vainajista väistämättä hiljalleen unohtuu esivanhempien harmaaseen massaan.
Suomessa on vielä 1800-luvulla liitetty kuolemaan valtavasti riittejä ja uskomuksia, jotka kielivät vuosisatoja tai -tuhansia vanhasta esivanhempien kunnioituksesta. Etenkin Karjalassa ortodoksikalmistot olivat paikkoja, joissa ihmiset kävivät ruokailemassa esi-isien kanssa.

Deniuenkhonsu palvomassa Ra-jumalaa runsaan ruokauhripöydän ääressä. Maagiset kuvat takasivat vainajien tarpeiden täyttyvän, vaikka sukulaiset laiminlöisivät uhraamisen. 900-luku eaa., wikimedia.

Myös mm. muinaisessa Egyptissä, missä vainajakultti oli viety huippuunsa, kuului vainajan kanssa ruokailu perinteisiin. Vainajan haudassa uhrattiin ruokaa säännöllisin väliajoin, ja tiettyinä juhlapäivinä hautaan mentiin aterioimaan itsekin. Ajatus heijastaa uskoa siihen, että vainajilla oli elävien tarpeet, mutta toisaalta myös sitä, että poisnukkuneita pidettiin osana elävien yhteisöä.

Jos esivanhemmille uhraaminen on yhteistä monille kansoille, on yhtäläisyyksiä myös esi-isien kuvaamisessa. Lähestulkoon aina esivanhemmat kuvataan hyvin tyylitellysti, vailla persoonallisia piirteitä. Poikkeuksena tietenkin ovat monessa perinteessä vastikään hiippakuntaa vaihtaneet, joista saattaa nykyään olla valokuvia.
Vasemmalla on nigerialainen 1500-lukua edeltävä esi-isäveistos, jolla on tyylitellyt kasvot, pujoparta ja hyvin tyylitelty penis. Oikealla taas on uudempi maorien esi-isä Hotunuista, runsaskoristeisesta kokoontumistalosta Uudessa Seelannissa.

Usko esi-isien valvovaan yhteisöön on tavallaan aika lohdullinen. Törppöilevien elävien taustalla on loputon ketju samoja virheitä toistaneita esivanhempia, joilla varmasti olisi kollektiivista kokemusta jakaa ja tukea jälkeläisiään. On hyvä myös muistaa se, että elävät ovat aina hyvin marginaalinen vähemmistö kuolleiden rinnalla. Eikö tässä ole jo syytä ottaa esi-isät vakavasti?

Usein ajatellaan laiminlyötyjen esi-isien aiheuttavan onnettomuuksia ja tuovan epäonnea. Ehkä VRkin kulkisi ensi talvena sutjakammin jos puhaltaisimme vähän henkeä muinaiseen esi-isäkulttiin ja veisimme Amalia-tädin haudalle ensi kerralla kukkien sijaan tämän suosikkisherryä.